( PDF ) Canzio; Selman juonet

Download PDF

ads:

Canzio; Selman juonet

Aleksis Kivi

The Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or

re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Canzio; Selman juonet

Author: Aleksis Kivi

Release Date: July 14, 2004 [EBook #12906]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET ***

Produced by Tapio Riikonen

CANZIO; SELMAN JUONET

Kirj.

Aleksis Kivi

1916.

HENKILÖT:

Canzio, nuori meri-upseeri.

Rachel, hänen sisärensä.

Varro, heidän setänsä.

Mariamne, Canzion kihlattu.

Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen

Flaminia.

Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.

Angelo, nuori luonnontutkija.

ads:

Livros Grátis

http://www.livrosgratis.com.br

Milhares de livros grátis para download.

Gregorio, palvelluspoika.

Giotti.

Palvellusväkeä.

Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä

Arnon virtaa.

Ensimäinen Näytös

(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen

tienoo. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. Mariamne!

MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.

RACHEL. Etkä näe toki mitään?

MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta

pinnalla Tyrhenin meren.

RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?

MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.

RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua

vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,

tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun

nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän

ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla

monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,

kuinka arvelet?

MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.

RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.

MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.

RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.

MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia

kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,

ellei kaatunut hänen päällensä puu.

RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi

tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen

ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän

korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain

hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.

MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.

RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen

äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui

ads:

hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?

Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!

MARIAMNE. Kaunis on Canzio.

RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni

häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.

Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin

kaivettakoon myös Rachelin hauta.

MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!

RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,

saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden

surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot

sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?

MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen

kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen

kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen

perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.

Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen

myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä

säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä

hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.

RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole

tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa

hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa

nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;

ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.

MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,

mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.

(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)

VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta

vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,

herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.

(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras

Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan

Arnolaaksoon.

RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!

AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.

VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,

mun kynäsein?

RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.

VARRO. Miksi itkit?

RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö

kuin minä.

VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei

tänäpän niin huomenna.

RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen

tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.

CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.

RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin

järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.

VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,

Canzion morsian?

MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi

hänen päällensä mustakipeeksi.

RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,

jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka

saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,

valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.

VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,

sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat

pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten

sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä

liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.

CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen

esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.

VARRO. Oletteko maalari, herra?

ANGELO. Vähän, hyvin vähän.

VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen

synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,

eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,

tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti

hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä

tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja

riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista

pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa

viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia

saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.

Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle

perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa

on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä

ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän

huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa

tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa

nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt

juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja

rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten

vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen

sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--

Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on

kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen

ainoastaan itsestänsä.

ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi

tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.

VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri

taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli

tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli

Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt

läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme

kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka

näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon

tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni

ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:

vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten

lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä

kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja

minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,

tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun

Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!

RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.

VARRO. Kiität! Mistä syystä?

RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.

VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen

olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin

koira yöt ja päivät.

RACHEL. Sitä en tahdo minä.

VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä

jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä

vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä

uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että

kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä

voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas

saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa

sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin

millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina

samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi

sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan

nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:

millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.

Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään

klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.

ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.

VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani

hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna

taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,

saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?

(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus

Angelo!

ANGELO. Ecce caput apostolicum.

VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa

teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen

painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.

(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan

tämä on, puhdas flintus! Hyvä!

RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.

VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen

viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!

Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla

päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,

sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen

piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta

sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.

Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä

siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja

hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän

turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän

taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella

kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen

koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha

koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään

sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt

olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa

hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä

oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa

tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina

ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.

RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin

larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen

sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia

Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin

rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän

huoneessamme.

ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte

uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten

saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä

vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon

siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa

ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet

viimein verisen surmansa.

VARRO. Oivallinen asia!

CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.

VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova

ryövärruhtinatar?

ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin

luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja

huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.

VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles

siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!

RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.

VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,

lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo

murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel

nojautuu Mariamnen olkapäälle)

ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!

RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.

ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.

VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.

ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen

loppu?

VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän

tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia

lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja

nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt

nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen

vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta

kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä

hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken

heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille

takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden

rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.

Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän

tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean

veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien

vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä

tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka

hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen

huoneessa. Mitä sanot, Claudio?

CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää

häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina

koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.

ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän

naisen kanssa.

CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä

tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä

luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa

pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta

parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,

jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli

kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan

voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin

kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö

kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin

itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa

ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki

lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden

taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin

vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:

»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska

on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis

hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes

muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja

vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen

tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä

kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en

ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän

rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta

käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä

mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten

äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.

MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän

vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu

teille tämä laakso, herra Angelo?

ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti

tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno

haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita

aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee

virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä

tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka

seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä

väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki

on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella

kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys

ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni

Armon hymisevissä lehdoissa.

RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.

MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän

sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.

Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,

jotka seisovat edessäni nyt.

RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.

ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena

iltana teidän laaksossanne.

MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.

CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)

RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.

VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan

tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja

rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!

(Menee oikealle)

RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio

ja Marcia tulevat vasemmalta)

CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa

vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä

ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa

vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne

ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta

niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin

sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi

hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.

MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä

tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.

CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen

velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen

päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja

hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!

MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi

väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun

silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä

otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana

nuorukainen!

CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne

Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin

tietoa teidän kodosta ja suvusta.

MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?

CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein

tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?

MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan

sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä

maanpakoon kuin uskollinen morsian.

CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,

niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti

yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja

kurjuutta kärsivä leski?

MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin

häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,

jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren

kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme

Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta

kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä

taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin

parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan

niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan

rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo

melkein raueta alas, kohtaissani teidän.

CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka

ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta

ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.

MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan

vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä

huoneessanne morsian?

CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen

tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri

ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka

toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon

taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä

mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten

juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi

näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka

ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön

sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen

vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni

eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana

vaeltaja!

MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?

CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on

ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja

poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,

jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.

MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä

hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin

oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen

ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on

tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden

tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän

pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa

nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi

hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken

onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.

CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.

MARCIA. Hän on teidän orjanne.

CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.

MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:

yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,

mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään

ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.

CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta

käykämme esiin.

MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.

CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne

keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.

MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti

oikealle)

CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain

peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon

Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten

Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,

sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden

karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,

niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja

minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan

minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa

mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän

sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin

kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi

viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja

kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun

sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä

lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme

myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä

kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi

tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta

mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme

ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee

käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta

nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.

(Claudio tulee.)

CLAUDIO. Terve, Canzio!

CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)

CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.

CANZIO. Tässä olen, Claudio.

CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan

johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?

CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole

ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.

CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt

yhteen ryövärten kanssa?

CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran

tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt

silmissäni ankaran kylmäksi.

CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista

tienoista?

CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja

lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.

CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki

heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja

tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä

lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka

liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy

tervehtimään heitä.

CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun

Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)

CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin

ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi

entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa

sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan

sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni

taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja

levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi

reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka

taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,

Rachel ja Mariamne tulevat)

RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko

onnellinen, mun armas Canzioin?

CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.

RACHEL. Mikä ilon hetki!

MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!

CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole

tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja

vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.

RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!

CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?

MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet

onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.

CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat

kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna

korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa

himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni

ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.

RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä

villisti tuijottelee alas maahan?

CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.

RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?

CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä

aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita

käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.

RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?

CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,

ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.

RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi

mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen

tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?

MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.

CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!

RACHEL. Canzio!

CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,

ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea

ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?

Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa

entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,

Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean

tilan.

RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan

Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees

äitillisen ääneni.

MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta

uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,

johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.

RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.

CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!

RACHEL. Hiljaa, Canzio!

CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani

pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua

vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun

sydämmeni on rikoksesta vapaa.

RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä

ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka

vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.

MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.

RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.

MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.

RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.

MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.

RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.

MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!

RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!

CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt

on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta

valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien

hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten

kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta

minä olen onneton.

RACHEL. Sinä olet onnellinen.

CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja

autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.

RACHEL. Taivaan Jumala!

CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)

Rachel, ota pois sun kätes.

RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi

veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä

kadehtien riemumme hämmentää. Sano!

CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa

äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)

RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?

MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?

RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa

sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?

CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)

RACHEL. Miksi teet sen?

CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja

tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni

kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen

käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)

RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!

CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee

alaskallistetulla päällä)

MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen

päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka

julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa

tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä

myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)

RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?

CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)

Toinen Näytös

(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,

joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi

kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)

PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni

tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.

MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?

PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.

MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni

yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,

ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä

Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi

näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka

korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta

julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,

mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on

linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme

tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin

olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että

hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä

myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat

katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta

visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista

onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka

tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,

vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio

katselee häntä kummastuen)

CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.

MARCIA. Kenties erehdytte.

CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.

MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.

CLAUDIO. Te elätte siis?

MARCIA. Sen näette.

CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?

MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.

CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?

MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.

CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te

olette murhannut.

MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.

Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?

CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.

MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?

CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on

puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä

luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana

kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää

että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,

kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä

kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.

MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken

onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?

CLAUDIO. Sitä en tahdo.

MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea

ritari?

CLAUDIO. Minä toivon niin.

MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...

CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja

toista.

MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä

Vincentio oikeammiten oli?

CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.

MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.

CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?

MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.

CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.

MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.

Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen

tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.

Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni

kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,

ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin

vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme

toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan

maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja

myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.

Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,

hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,

sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.

Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän

sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian

vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun

leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin

rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja

turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein

heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului

muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,

surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo

sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.

Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.

CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.

MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,

siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten

metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja

lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen

pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin

täynnä murhetta ja vimman kamppausta.

CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan

peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.

MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?

CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne

tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.

MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin

pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne

ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden

peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.

CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en

poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette

tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,

koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,

jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun

vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain

ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.

MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta

eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.

Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta

onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen

nainen! (Canzio tulee periltä)

CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua

päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen

Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta

kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja

Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko

siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme

nyt?

CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa

sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava

loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.

CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja

yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.

CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.

CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.

CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,

Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun

levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään

kukkaskohtuun.

CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin

kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta

huulilta. Oi kuinka tuskallista!

CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?

CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.

CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin

turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.

CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin

kyynelsilmänen lapsi.

CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen

isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin

lapsena ennen?

CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso

puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä

aattelet sinäkin samoin.

CLAUDIO. Nyt erehdyt.

CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.

CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.

CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä

kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain

muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa

ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden

nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,

esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä

verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta

eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan

kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin

uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme

kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja

kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais

arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden

katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella

alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,

taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta

kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos

niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää

sen.

CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä

näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;

miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös

henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt

logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin

äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin

sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun

valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et

olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana

häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän

toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei

tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.

Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei

löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä

lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman

juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan

tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen

joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä

lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.

CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää

häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)

VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)

Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin

tällöin? Eikös niin?

CLAUDIO. Niin on.

VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on

laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?

CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.

VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?

CANZIO. Se ei ole tapani.

VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.

CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?

VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen

nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän

herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee

tuossa?

CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.

VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita

kapriisiä, mun ystäväni!

CLAUDIO. Sitä en usko.

VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa

ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?

CLAUDIO. Sitä en tiedä.

VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän

salaisuuden ulos?

CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?

VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni

keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon

sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista

viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;

ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas

vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on

vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin

syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme

tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen

kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä

kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten

noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen

mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien

piirissä?

CLAUDIO. Sitä en tee.

VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme

killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.

CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.

VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?

CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.

VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei

uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä

että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen

tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja

mitä sanovat runoniekat?

CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät

lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn

vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme

lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja

teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä

koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!

VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!

Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella

hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta

tähänpäivään asti.

CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.

VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?

CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni

kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina

munsieur Kainin päivistä.

VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!

CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin

kiihoitettu.

VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?

CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä

teille.

VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä

kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,

Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven

oikealle)

CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,

koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)

VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa

ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,

koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,

mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on

syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?

Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin

takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana

asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle

kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina

kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin

kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta

suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja

tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja

samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana

loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi

syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi

mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin

onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten

äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta

mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski

joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni

oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni

mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten

tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja

koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.

Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja

hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee

mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on

ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;

emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta

onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja

otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi

heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa

katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He

lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn

vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt

tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne

tulevat)

MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.

RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?

MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille

ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)

RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten

hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo

mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,

kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa

hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä

sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,

ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.

CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa

etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin

pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä

ja hyviä kuin te.

RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä

tässä asiassa olen kovin utelias.

CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.

RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa

päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen

povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.

CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla

kuultella mitä sanon?

MARIAMNE. Sen lupaan.

CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?

MARIAMNE. Sen teen.

CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?

MARIAMNE. Ole rauhassa.

CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon

huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.

RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton

sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen

sydämmen iskut.

CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,

palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,

Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja

krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan

ihanata uskoa näin.

MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?

CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten

tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on

katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä

elämä ja luonto.

RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut

niin? Mitä uskallat sanoa?

MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän

hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.

CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme

yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.

MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit

rikki meidän liittomme.

CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien

onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.

RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,

Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä

väkisten helmassansa)

MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.

RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!

MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?

CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.

MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.

CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.

RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!

MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko

mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?

CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.

RACHEL. Haa!

MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua

taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko

koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä

kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?

CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä

sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,

ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä

järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa

hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.

MARIAMNE. Oikein, Canzio!

CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä

liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä

auringonkierrosta enemmin kuin minä.

MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.

CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni

onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?

RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne

kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun

otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.

MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.

RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,

jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja

vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä

Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,

silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)

CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle

olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida

enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.

Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja

uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä

kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani

terästetty.

MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten

otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet

tehnyt? Canzio!

RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen

käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä

vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,

Mariamne?

MARIAMNE. En rukoilla häntä.

RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,

joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää

sydäntänsä.

MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!

CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!

RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,

Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!

Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella

voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)

Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista

Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka

kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja

kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?

CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.

RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua

katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.

MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on

toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa

mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,

Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,

jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä

kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot

aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua

palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen

haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen

liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!

RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös

Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,

kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa

hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.

Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?

CANZIO. Et.

RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen

käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei

olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu

kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me

olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit

onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs

onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet

silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden

muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni

paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme

vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,

vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes

vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme

varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi

johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä

riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa

herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!

meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja

sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja

hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen

velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä

isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä

jumalten suurimpaan kostoon.

CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja

vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti

Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän

Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,

minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan

aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei

tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten

ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot

taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä

Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on

sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)

Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,

jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?

MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen

divanille; Mariamne menee ulos periltä)

CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.

MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.

CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!

RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.

Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?

»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.

MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.

RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli

linnanherran sydämmen herra?

MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.

RACHEL. Morsian Barbariasta.

CANZIO. Parman kaunis tytär!

RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.

MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä

polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne

komean linnan.

RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.

CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.

RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä

tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan

maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,

tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein

edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko

moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja

joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä

rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,

ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa

nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja

tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin

hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä

ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.

MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!

CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,

Jumal' avita! sitä en tahtois.

RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä

hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä

lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun

ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,

kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään

kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän

ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa

kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)

Kolmas Näytös

(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka

taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka

sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota

hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana

miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän

kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja

näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen

teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä

seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos

ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni

ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja

hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy

hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä

inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et

huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen

himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua

surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,

jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja

Claudio tulevat)

VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän

rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,

sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja

hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän

nuoriherra?

RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,

puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta

puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri

äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.

VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon

löylyä kaikkialta.

RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen

häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei

kaukana tästä.

VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!

olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä

toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti

paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei

auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa

kohtaan.--Mariamne parka!

RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä

loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä

vaivun hautahaani.

VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen

hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä

on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön

tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)

»Medchen, vein und sang,

Trallalaa!

Medchen, vein und sang.»

Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle

opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan

kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.

RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?

CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.

RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?

CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa

hän onnensa pois.

RACHEL. Jaa, sen tiedän.

CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.

RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.

Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.

CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,

joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.

RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan

taas?

CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.

RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka

kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa

mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.

CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,

ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.

VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on

syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on

mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on

varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,

on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.

RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri

ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten

jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.

Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka

kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän

tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen

jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.

VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!

CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys

Canzion surman.

RACHEL. Voi veljeäni!

CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos

viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)

Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja

musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa

viheliäinen itsemurha.

RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä

estääksemme kaikesta tästä?

CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.

RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.

VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme

vastaan vimmatusti.

CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme

matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä

lähettilääksemme?

VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme

kohtaan.

CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.

VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei

yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja

sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein

nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja

huokauksissa oljentelee.

RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä

yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi

kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän

käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja

silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.

CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)

VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.

MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?

VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman

hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.

MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.

CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo

mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos

on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,

toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle

hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän

unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on

hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,

viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön

lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,

pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni

hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska

hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,

sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.

Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut

osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin

ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä

tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä

on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen

rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.

MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?

CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat

itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me

tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin

herttaiseksi kuin mahdollista.

RACHEL. Sen lupaamme.

VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.

MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä

ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja

siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota

aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.

MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,

että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.

CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein

katumuksen katkeruus.

MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä

sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka

seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka

uudistetut kerrat äitiksi päätyy.

CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.

Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen

tiellenne myötä.

VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan

hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla

teidän suojeleva ritarinne.

MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.

VARRO. Ah! suokaat anteeksi.

MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.

VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te

leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte

jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan

viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)

Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.

MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.

RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan

nimessä!

MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama

tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä

rukoilette?

RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,

hyvä vaimo!

MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,

tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät

onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä

taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?

RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan

kadotukseksi.

MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis

kaartain taivaan kirkkauden läpitse?

VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.

MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan

nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä

julkeus!

CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.

MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle

sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!

VARRO. Haj djaj!

CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!

MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani

rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte

Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa

teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä

äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.

CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.

MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän

ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,

kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.

Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä

kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen

loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,

ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät

salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa

ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu

täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on

onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla

äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.

VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:

En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun

ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin

kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka

hän kerran antoi puhtaalle immellensä.

MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis

häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon

rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte

poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden

Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me

rukoilimme turhaan.

RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.

Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.

Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen

lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo

sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,

ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani

omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti

leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon

menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin

lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian

maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä

Canzion vintiötyötä.

MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee

vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)

RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun

portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.

MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?

CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä

huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa

perkele.

MARCIA. Mitä enemmin vielä?

CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden

Claudioo)

CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!

RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)

VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)

MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman

Claudion!

CANZIO. Hänen pitää kuoleman!

RACHEL. Oi veljeni, veljeni!

CANZIO. Kuoleman!

VARRO. Poika! sanon minä.

CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja

pudottaa hattunsa)

RACHEL. Canzio!

CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa

tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.

CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)

RACHEL. Portto? Sanoitko niin?

CANZIO. Niin luulen.

RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?

CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)

VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko

kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,

mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua

kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,

mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee

hatun päähänsä)

RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen

sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!

CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani

Marciaa.

MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei

puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko

mies? (Menee)

CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja

kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!

CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon

kavalan, vaarallisen kärmeen.

CANZIO. Menköön henges, sinä konna!

RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo

yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)

CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!

VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun

ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.

CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.

VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!

CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire

asia tämän ystäväni kanssa.

VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos

häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,

Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.

Ihanata!

RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.

VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme

tästä tieheemme. Tule, lapseni.

RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.

VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes

näkyvistä. (Menee)

RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne,

sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)

CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan

kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta

sallimuksen kättä. (Menee)

CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit

kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua

tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta

paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko

mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla

kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa

leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko

mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas;

sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne!

Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio,

sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt,

ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee)

GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?

CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?

GIOVANNI. Kohta ehdostaa.

CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio?

GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.

CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen

suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei

hänelle pahoin käy.

GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.

CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi

tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa

plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari,

niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska

huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista

ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin

todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan

saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges,

sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa.

Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa

Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei

tarvitse koskea sinuun.

GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän

suuri salaisuus.

CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa

kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden

kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin

tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja

huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen

konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden,

mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa

ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa.

Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan

viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni

heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän

olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.--

Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista

Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla

miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat

oikealta)

RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.

MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa

virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko

nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.

RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.

MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.

RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino

nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja

valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä

väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi

kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani

lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat

hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa

minun oksentamaan sydämmeni ulos!

MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?

RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä

heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että

häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa

mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri!

sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin

seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain

Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui

vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta

kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis

hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on

viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen

ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro

minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän

käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon

helmaan. (Menee vasemmalle)

MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?

Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska

muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et

taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että

kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja

minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun

lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki

tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni

kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä,

myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä

vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni

alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan

vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön,

pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu

ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen?

Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä

hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta

lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka

illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun

kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä

mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella!

Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske

alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman

johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän?

(Marcia tulee oikealta)

MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?

MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?

MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte

ukkostanne hyvin.

MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi.

(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin

ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)

MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä

on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä

tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä.

(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat

niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?

GREGORIO. Yhtä miestä!

MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?

GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.

MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa

tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta

marjoja tuolla vuorella.

GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri

kiitellä, toista palaa mielessäni.

MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?

GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein

kuumalla kädellä. Oi kirous!

MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja

povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.

GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä

ketä varten hyväänsä.

MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt,

että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin

vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.

GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä

päisin yhdessä.

MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun

herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?

GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni

hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni

kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!

MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin

nuori.

GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän

kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen

edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin

taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua

pilkkasi niin häijysti.

MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?

GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan

minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä:

hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa

verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä

tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä

milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle

kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä

ollee hän?

MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase

poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin

voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin

tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että

vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän

miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni

tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun

rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen

tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään

hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana,

jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla

syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja

saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on

aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka

itsevarjellukseen.

GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.

MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän

pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.

GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos

tavaranne vaan tappaa.

MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.

GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän

aurinkoa.

MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä

vaan kerran olen tämän linnan emäntä.

GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian

kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii

illaksi)

MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin

verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun

ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat,

mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on

myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa.

Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun

jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi.

Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa

olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran

hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan,

kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee

vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)

MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.

RACHEL. Mitä tahdot minusta?

MARIAMNE. Tule kanssani kotia.

RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.

MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole

itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.

RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja

laulelin.--

MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?

RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.

MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!

RACHEL. En tule, en tule, en tule!

MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen

järkensä.

RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui

istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus

ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta

se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä

välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen

oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi

hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi

ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että

kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi

aamulaulun.

MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten

rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea

laitas.

RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen

otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän

sanoi?

MARIAMNE. En kuullut.

RACHEL. Hyvä!

MARIAMNE. Mitä sanoi hän?

RACHEL. Kysyitkö?

MARIAMNE. Kysyin.

RACHEL. Saitko tiedon?

MARIAMNE. En.

RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa

yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.

MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.

RACHEL. Mihen lähtisimme?

MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.

RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja

menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset

kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen

sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)

MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.

RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun

piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta

armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden,

armoa!

MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua

tänne.

RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään

päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita.

Mariamne, mitä sanot?

MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi,

heräy!

RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että

Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun

saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen,

loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon

astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen

ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja

kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia,

tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon

heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä

viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa.

Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja

poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)

Neljäs Näytös

(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)

GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja

kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,

joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?

Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten

samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en

tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei

oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti

ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion

murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja

minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain

uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten

verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja

Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)

ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa

tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli

makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon

kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.

CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa

sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta

riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan

maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,

saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää

kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys

Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja

kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin

käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin

kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta

kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.

ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon

tahrauman vereen?

CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen

himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen

työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa

kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas

mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,

että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön

leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös

hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen

suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän

haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on

melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen

nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta

itseluottamuksesta.

ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.

CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa

ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata

hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän

Mariamnen!

ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?

CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että

rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!

ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli

perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä

hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,

kuinka taisit päätyä tähän?

CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme

kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä

kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä

taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän

on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa

vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran

nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen

ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana

ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on

se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään

kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät

vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen

luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö

isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen

kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.

Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen

tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen

hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja

pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.

ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa

sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.

CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja

korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.

Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.

ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?

CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle

puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut

minulle yöseen rauhaa.

ANGELO. Yksi salaisuus?

CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin

leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan

päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi

pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön

ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän

lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?

Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää

turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se

enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen

onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!

ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion

linnassa.

CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)

CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se

suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!

CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja

kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista,

teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan

keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä

narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset

kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus,

koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis.

ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.

CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?

CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!

GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin

uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa

lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa

teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen

koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee

Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen

kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä

puolesta.

CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii

ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme

nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä.

Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä

anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.

CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko

sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin

sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen

jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys

sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin

sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit,

koska syleilit vierasta, julkeata naista.

CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!

CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)

CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.

CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta

seisonpa kannallani toki.

ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee

miekallansa taistelon)

CANZIO. Herra, mitä teette?

ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän

horjuu ja miekastelee vaivoin.

CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.

CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä

jalopeuraa?

ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella

erällä.

CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.

CLAUDIO. En koskaan pelkuri!

CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin

kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa

miekkansa ja kaatuu)

CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?

CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni

kirjaan.

GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.

CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun

päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt

sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.

ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!

GIOTTI. Uskollisuus itse!

CLAUDIO. Lohduta äitiäni.

ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?

CANZIO. Tappanut Claudion.

ANGELO. Ja hänen äitinsä.

CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan

tämän. (Gregorio tulee)

GREGORIO. Minä hänen tapoin.

GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!

GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta

ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.

Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.

ANGELO. Oletko mieletön, poika?

GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.

GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat

minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen

kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka

annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun

herrani.

ANGELO. Sinä viheliäinen!

GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!

CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!

GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.

GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.

GREGORIO. Heitä tervehdin.

CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit

murhata sun herras?

GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut

sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän

kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat

olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua

löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä

kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin

hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!

CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?

GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan

teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis

kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni

ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion

linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle

kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin

puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen

terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi

kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa

houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän

pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion

vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.

CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!

GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.

GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan

juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi

minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.

CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!

GIOTTI. Malta, Canzio!

GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!

CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua

vielä.

CANZIO. Minä olen sinun murhannut.

CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,

poistukaat meistä muutama askel.

CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.

CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat

käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut

heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä

tuijotellen)

CANZIO. Mitä tahdot sanoa?

CLAUDIO. Käy mua likemmäs.

CANZIO. Tässä olen; sano.

CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?

Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi

vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.

CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni

päälle.

CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana

mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,

vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota

vastaan kuin mies. Lupaatko niin?

CANZIO. Minä lupaan.

CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli

ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--

Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.

Minä kiitän sinua.--

CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?

CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.

CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?

CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani

työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus

parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä

hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä

nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi

vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,

onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi

vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme

toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,

minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista

pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi

hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;

mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut

mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.

Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,

hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen

suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.

Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta

asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään

ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on

kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta

ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,

vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,

että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten

vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)

CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?

CLAUDIO. Anna minulle kätes.

CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!

CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!

(Kuolee)

CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!

GIOTTI. Mitä kuuluu?

CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio

jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)

ANGELO. Sinä olet jo kuollut.

GIOTTI. Hyvästi, toveri!

AANGELO. Hän oli mies.

GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta

oivallinen kiitossana.

ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?

CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva

elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,

koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen

uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin

Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,

hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun

ryövärnaisen helmaan!

ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?

GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.

CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on

Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti

niin uljaasti tanterelle. Oivallista!

GIOTTI. Mitä haastelet?

ANGELO. Houritteko?

CANZIO. En.

ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?

ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun

lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!

kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni

aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko

ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken

elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?

Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!

ANGELO. Niinmuodoin elää hän?

CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.

GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.

CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.

ANGELO. Vimmattu seikka!

CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri

hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas

oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä

seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä

pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin

Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri

toimeliaalla tuulella.

GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta

ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen

äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--

Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä

oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin

kiivaita askeleita)

ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.

CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys

ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin

oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän

murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla

häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko

hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.

Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,

ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin

öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua

huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin

eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen

levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän

taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun

silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja

olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä

Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean

temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!

MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!

CANZIO. Ken huutaa?

MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)

RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,

nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies

makaa.

MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?

CANZIO. Rachel!

RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.

CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?

RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa

purpuraisella vaipalla.

ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.

CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No

kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut

järkensä.

RACHEL. Claudiohan siinä makaa.

ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?

CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin

huomaitsee.

ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!

CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)

MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen

rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan

Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,

Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta

kerta arvoisamman sinua.

CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra

elää.

RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio

pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein

kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon

häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee

armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,

jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä

ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä

majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin

ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.

Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon

sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan

niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole

tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta

hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,

ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)

GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.

1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.

2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä

ainiaaks painettu kiinni.

1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi

onnetonta päivää!

2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,

onnetonta päivää, voi!

1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!

2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!

MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.

CANZIO. Sehän paras kaikista.

1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?

CANZIO. Katsahda tänne.

1:N NAINEN. Sinä?

CANZIO. Minä.

1:N NAINEN. Ole kirottu!

CANZIO. Hm!

1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,

joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!

2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen

hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!

GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat

vaikertelemisellenne raja.

1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut

silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,

puettuna pukuun valkea kuin lumi.

CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua

katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen

tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.

1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja

valkean.

2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.

3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.

MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja

panen hänen käteensä öljy-oksan.

1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin

juhlaisessa viemme herramme hautaan.

2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.

MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien

astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.

CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt

kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!

2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?

1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.

2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,

sitten? Ah!

1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä

hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen

sydän.

2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta

sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.

3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!

CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!

suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!

GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,

joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.

CANZIO. Ruumis pois!

GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi

temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen

jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!

CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on

mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!

MARIAMNE. Rachel, tule.

RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.

MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!

ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin

annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama

kunnia kerran vielä.

RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja

kaino muistuttaa Canzioo ennen.

ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?

RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja

Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja

heitä seuraa naiset ja Giotti)

CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)

GIOTTI. Mitä tahdot?

CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan

pantu.

GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?

CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,

joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?

GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes

palaan takasin.

CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta

tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä

käsken sinua kestiin.

GIOTTI. Kestiin?

CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.

GIOTTI. Toveri!

CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty

vieras.

GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.

CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.

GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin

musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen

kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän

pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä

kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla

aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,

toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen

Canzion mieli. (Menee)

Viides Näytös

(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)

ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska

lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,

mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut

vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen

kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito

Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,

virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne

tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni

hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa

jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio

tulee kiivaasti periltä)

CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän

otsallanne!

ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.

CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva

silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta

jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun

yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä

kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;

mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi

haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä

sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--

Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista

on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä

määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja

turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se

ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme

hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin

hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean

vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa

vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten

ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien

tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja

katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan

kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan

petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,

hyvästi ainiaaksi jää!

ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.

CANZIO. Hyvästi kaikki!

ANGELO. Aika on voimallinen.

CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan

rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on

myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan

paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki

korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi

minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle

morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden

juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista

uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä

nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti

kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin

äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan

ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova

haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni

verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat

ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,

ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä

mahtanee hän olla?

ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?

CANZIO. Onko häntä nähty?

ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen

käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa

olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?

CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön

kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,

olkoon kätkettynä mitä tiedätte.

ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti

matkanpäässä.

CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?

Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan

lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.

Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,

mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,

että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!

unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti

hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen

huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin

keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan

haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja

unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän

ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva

ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,

joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,

vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon

raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi

hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista

huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi

tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse

julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä

ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se

ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo

pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.

(Rachel tulee vasemmalta)

RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies

vai nainen?

CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!

RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä

kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat

perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne

alas hevosenrattailta.

CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi

rukous. Mielitko sen täyttää?

RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.

CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.

RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi

kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka

elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat

aina!

CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan

ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua

enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?

RACHEL. Ettekö ole Romasta?

CANZIO. Minä olen Canzio.

RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan

yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,

koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni

hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy

muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin

nyt. Hänen nimensä oli Canzio.

CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.

RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä

päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka

jaksaa hän?

CANZIO. Ei yhtään hyvin.

RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä

päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.

CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on

haireestansa tumma aavistus.

ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.

CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä

saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?

RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä

ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen

sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus

kamala.

CANZIO. Hyvin seliitetty!

RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta

mikä riisti sen vasemman?

CANZIO. Sano.

RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä

vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.

CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.

RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo

leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän

välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille

pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...

Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä

kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,

ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja

povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli

ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.

Lelee, lelee, lelee!

CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne

ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan

syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette

täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?

RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?

CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.

RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?

CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!

RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa

meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein

hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka

vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin

korppien joukko.

CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä

rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin

armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä

teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?

Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!

Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka

päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä

ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten

tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna

pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.

--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)

Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä

rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)

Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko

sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!

MARIAMNE. Mitä tahdot?

CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan

katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,

mun isäni veli.

VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.

CANZIO. Kunnian edestä kiitos.

VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!

CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.

VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.

CANZIO. Sitä en tee.

VARRO. Uskonpa niin.

CANZIO. Väärin, väärin!

VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA

ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?

CANZIO. Keisarillinen rikos.

VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin

tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?

CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.

VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.

CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka

kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...

Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.

VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu

lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa

hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän

käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän

toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä

mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?

CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä

vaikuttaa tyhjät sanat?

VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos

jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.

CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa

murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.

VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan

yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,

että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse

tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti

niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,

sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin

huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin

nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin

nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen

katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen

silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen

rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon

tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,

synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän

nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen

ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja

penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,

että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka

purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta

tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka

mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,

käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,

enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki

vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että

tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,

vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme

nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.

ANGELO. Jättäisimmekö hänen?

VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.

Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,

sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?

ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua

en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät

oikealle)

CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa

sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,

että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?

Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman

ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,

alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska

tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,

ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen

vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta

epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun

poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;

kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta

nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu

kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,

kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,

tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria

ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska

muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni

kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän

vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja

jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman

lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon

tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!

hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,

lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi

kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä

harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta

kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka

myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki

aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä

ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko

jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen

ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja

seisahtaa ovelle perillä)

GIOVANNI. Tässä olen, herra.

CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro

kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?

GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.

CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon

kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.

GIOVANNI. Tahdotteko muuta?

CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?

GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.

CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota

tämä kukkaro.

GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?

(Ääneensä) Herra?

CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)

GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?

CANZIO. Paljasta kultaa.

GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?

CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme

kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin

teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta

katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa

seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.

GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?

CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin

käskin.

GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?

CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän

ikävä asia.

GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.

CANZIO. Mistä näet tämän?

GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?

CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen

jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani

vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,

josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen

leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja

nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta

tuo vettä sinä.

GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä

juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on

liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen

Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä

hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä

on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden

portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen

heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,

nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!

vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä

kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran

hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,

minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)

Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?

GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.

CANZIO. Mutta äiti, äiti?

GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.

CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on

laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti

vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,

tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän

riehuu hulluutensa houreessa.

GIOTTI. Väärin arvelet.

CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän

kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt

hänestä eläimen.

GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan

nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui

onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta

veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä

huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili

veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän

kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen

tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen

ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta

kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja

ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä

ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja

kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt

rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.

CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää

seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot

myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin

tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt

kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,

murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja

lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi

melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään

mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni

päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!

GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei

lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja

unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.

CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa

käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,

katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se

tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni

ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä

helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat

tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;

voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja

sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä

menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä

aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen

reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman

levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin

villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko

aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin

tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.

GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.

CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun

kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä

tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo

sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.

GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.

CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä

viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon

päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On

ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen

schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii

vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee

yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa

kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,

ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla

hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo

tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät

ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama

pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee

nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina

eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,

ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan

mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on

tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,

ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen

naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista

virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?

GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!

CANZIO. Se riittää.

GIOTTI. Sama kun ei koskaan.

CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!

Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua

sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--

Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous

olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.

Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi

ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,

ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on

oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se

syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen

aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee

kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee

tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se

uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!

GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos

näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja

läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä

hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,

ystäväni!

CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat

hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja

katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!

Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,

kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä

hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä

tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)

GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!

CANZIO. Kuinka on?

GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--

Vasta minua.--Canzio!

CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.

GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi

omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset

tämän huoneen asujamet?

CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella

sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio

jätti heille jälelle.

GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.

CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken

yksinäisyyttä tarvitsen vielä.

GIOTTI. Sallitko?

CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan

ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen

matkanpäästä.

GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?

CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!

GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)

CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,

uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun

veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja

viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,

muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin

muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö

elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,

palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!

(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään

periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen

takaperin) Haa!

MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta

miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!

CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein

kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!

MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on

tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!

CANZIO. Vaimo!

MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?

CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät

minulle perkeleen-haamus.

MARCIA. Miksi sanotte niin?

CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa

isäni veren?

MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni

uneksuma herraus!

CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut

valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla

hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia

kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.

MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.

CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.

MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä

kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan

vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.

CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.

MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa

vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)

CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun

lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!

MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?

Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.

CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun

isäni veri.

MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen

multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,

mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun

isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!

CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi

tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä

takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla

ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen

ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion

kuoleman.

MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja

synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen

Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa

ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset

muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja

niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.

CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,

kavahda!

MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?

CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?

MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.

CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä

kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies

on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu

tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,

jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka

ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut

itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä

vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso

siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,

harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin

sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet

tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä.

Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele

hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin

hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?

Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen

ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska

olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän

reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä

kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,

levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio,

katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas

pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä

hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus

hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin

Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla

ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä

hetken äänetönnä)

MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.

Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle

ovelle, Pisano ovelle perillä)

GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!

PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!

GIOTTI. Canzio!

PISANO. Avatkaat.

GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi

on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.

Canzio!

VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven

auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)

GIOTTI. Siinä on miehemme!

VARRO. Ah!

GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!

VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,

kuule minua!

MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)

VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!

MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.

ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?

GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia

naispalvelijoita tulee)

1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!

2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!

3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)

GIOTTI. Ken siellä?

PISANO. Lain nimessä, avatkaat!

VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi

poliisimiestä tulee)

PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!

VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman

mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä

surmaamana.

PISANO. Sinä onneton!

VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.

PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?

1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.

2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.

PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja

saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän

on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu

hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä

kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä

vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina

ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu

sinä olet.

GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut

oikealta sisään toisten huomaamatta)

RACHEL. Makaa taasen toinen mies.

MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?

VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.

MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!

RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,

kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot

Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!

MARIAMNE. Vait, tyttö!

RACHEL. Miehelle yksi tyyny!

VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän

asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.

RACHEL. Miehelle tyyny!

MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.

RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.

VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)

RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo

mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän

kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä

länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat

polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän

hyvin. (Marcia tuodaan periltä)

PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.

MARCIA. Mitä tahdotte, herra?

PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,

suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?

MARCIA. Marcia.

PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?

MARCIA. Carthagon raunioilta.

GIOTTI. Kaksi valetta kohta.

ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.

GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja

nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen

kumppani. (Kova hämmästys joukossa)

VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!

GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen

sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta

samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.

Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,

mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.

PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot

punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki

viittaa kohden ryövärnaista.

VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä

armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,

ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä

rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi

murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme

ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen

muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon

myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.

PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?

MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian

kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon

kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa

Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion

lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi

läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,

synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!

RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?

MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa

lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä

viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;

poliisimiehet hallitsevat Marciaa)

PISANO. Hirmuinen vaimo!

1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!

2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!

PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.

GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,

jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?

MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.

GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!

PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran

vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.

MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean

ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä

pyöveliänsä vasten partaa.

PISANO. No no, saammepa nähdä.

MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,

niin halpa mies kuin olet.

PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.

VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös

ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin

murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!

MARCIA. Elä sinä ja valita!

PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien

taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia

viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat

Mariamne ja palvelijat)

MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?

1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen

taas.

MARIAMNE. Rachel?

RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.

Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa

kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on

tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä

kautta?

MARIAMNE. Niin hän kaatui.

RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja

kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)

GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!

GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs

näet.

GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!

GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?

GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä

vuorelta.

RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka

reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!

(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!

Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni

elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,

Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.

(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken

lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei

tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje

hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä

mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!

MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.

RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen

kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)

Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta

lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi

polisimiehistä tulee)

POLIISIMIES. Armollinen herra!

PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!

POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu

kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä

pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta

kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän

kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,

käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa

kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,

matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,

katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien

seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua

ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.

PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--

Kuinka on tytön laita?

1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.

MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan

häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea

juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon

rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran

häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua

viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon

helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi

tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,

kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla

lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)

(1868)

SELMAN JUONET

Näytelmä 2:ssa näytöksessä

HENKILÖT:

HERMAN, vanha kartanonomistaja.

SELMA, hänen tyttärensä.

KONRAD, hänen poikansa.

KILIAN, Selman sulhanen.

THEKLA, Konradin morsian.

FOKAS, saita koroillaan-eläjä.

TAAVETTI, hänen palvelijansa.

LÄÄKÄRI.

Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä

pientä kaupunkia.

Ensimmäinen Näytös

Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,

jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat

oikealta.

LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan

sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne

poistakoon voimallinen tahto.

FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne

kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman

hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden

muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni

sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut

näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.

LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.

FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen

morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,

nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.

Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska

olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,

jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin

»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!

LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.

FOKAS. Hä tuo herra Kilian.

LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa

vaarassa?

FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten

konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte

minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.

LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?

FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten

naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,

viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,

koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni

temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:

mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho

tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna

itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on

täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä

sanotte?

LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.

FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta

lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo

siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,

hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.

Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä

molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.

LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.

FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat

tämä.

LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.

FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--

Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?

LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.

FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen

humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)

LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa

vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet

rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan

rauha!

HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?

LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton

kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä

hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä

helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.

HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!

LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)

FOKAS. Hyvät herrat, terve!

LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja

siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä

kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,

terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania

valtasuoneen).

HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?

HERMAN. Minä tiedän sen.

LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?

HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa

häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,

mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon

leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä

kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen

onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman

käden. Nyt hän makaa makeasti.

LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on

jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.

HERMAN. Hän on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hän elää.

HERMAN. Kuollut on hän!

FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin

on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua

konsteillansa.

LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta

seuraattepa toki johtoani tämän kesän?

HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri

kuin vuorikauris.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana

miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.

HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon

se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani

sameana koskena.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!

(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä

kirkkaalla päivällä?

FOKAS. Synkeästi!

LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?

Minä en ymmärrä.

FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä

luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta

lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne

kohden sydämmenne historjaa.

FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.

LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies

täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä

samentunut tuumiissa elämän pulmaa.

FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja

Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,

ota ad notam tämä.

HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa

pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!

FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?

LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.

FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin

halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa

valtasuontani? Häh?

LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin

päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?

FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan

piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.

LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,

uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;

sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.

FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?

FOKAS. Mitä tehdä siis?

LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!

HERMAN. Hmk!

LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille

mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen

sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen

tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.

Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat

vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina

kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat

päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,

lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä

raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen

meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)

FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?

HERMAN. Tuikea asia.

FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,

sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina

vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani

pois.

HERMAN. Kuka mies?

FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.

HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja

sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,

joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin

päätän.

FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!

HERMAN. Kun päätän niin päätän.

FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.

(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!

Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne

vaimoksi, tuon Selman?

HERMAN. Ole rauhassa.

FOKAS. Lupaatteko?

HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.

FOKAS. Mitä sanotte?

HERMAN. Juo vettä.

FOKAS. Juo vettä?

HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.

FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla

seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän

verisen, verisen draman. Maa ja taivas!

HERMAN. Ha haa!

FOKAS. Herra!

HERMAN. Mitä tahdot?

FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.

HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--

Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja

toivon että annan hänen miehelle.

FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.

HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.

FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.

HERMAN. Koska tahdot siis?

FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.

HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.

FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan

kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.

Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä

käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun

tuleva appeni!

HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja

tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan

kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee

vasemmalle)

FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.

Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset

kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi

rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan

tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo

Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä

rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat

aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja

kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen

maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu

narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja

silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus

ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin

kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama

rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein

hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin

pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala

parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin

perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta

kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja

vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja

kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren

naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on

merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas

kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan

kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis

täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja

kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta

siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä

korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman

omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme

selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!

Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee

oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)

TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja

vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri

toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin

ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,

mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten

kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.

Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät

tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana

riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki

nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja

saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.

Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin

rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei

tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä

lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai

pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin

takasin, laulaen kovalla äänellä)

»Mistäs tulet, mistäs tulet,

Poikani iloinen?»

(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)

FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä

sauvallansa)

TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.

FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun

kitas, peikko!

TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan

tässä.

FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?

TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä

kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle

saapuvilla tänään kello viideltä.

FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?

TAAVETTI. Minä en tiedä.

FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni

enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä

vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa

plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.

TAAVETTI. Te tahdotte niin?

FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon

seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.

Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken

päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)

TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?

FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?

TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?

FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja

tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?

TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet

poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.

FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.

TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu

päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.

FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?

TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.

FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä

kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä

lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa

mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään

pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että

palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen

penniä.

TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,

kost' Jumal!»

FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna

varhain. (Menee periltä oikealle)

TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin

pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy

morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,

sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen

ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt

minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee

ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi

tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi

yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan

ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi

hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee

vasemmalta tuskallisella muodolla)

SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?

TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?

SELMA. Herra Kiliania.

TAAVETTI. En ole.

SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.

TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä

missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,

fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.

SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?

TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?

SELMA. Onko herras lyönyt sinua?

TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja

kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.

SELMA. Miksi?

TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi

hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,

Taave-poika?»

SELMA. Mitä vastasit sinä?

TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa

helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin

perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän

julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista

parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.

Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän

peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.

Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.

SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!

TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?

SELMA. Ken huolisi houkon unista?

TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,

pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin

kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.

SELMA. Minusta?

TAAVETTI. Teistä.

SELMA. Mille kuului tämä?

TAAVETTI. Tuon houkon unista.

SELMA. No kerro se kuitenkin.

TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa

yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä

murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt

muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi

erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän

rakastaa teitä salasesti, luulen minä.

SELMA. Mahdollista kyllä.

TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.

SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista

unta.

TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo

kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna

varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme

profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,

onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!

SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!

TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,

fröökinäni?

SELMA. Helvetiksi!

TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen

kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,

niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän

taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.

SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!

TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,

jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.

Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan

venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä

palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.

SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,

ja minä kiitän sinua aina!

TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)

SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni

peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun

unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä

miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,

paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen

kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi

akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!

(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,

jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen

muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda

ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,

kaunis Kilian!

KILIAN. Miksi riehut?

SELMA. Oi Kilian!

KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.

SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.

KILIAN. Mitä on hän päättänyt?

SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!

KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?

SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme

mahdottomuuden muuri.

KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea

Gallian sankari.

SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen

pyövelin-käsi. Pois!

KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,

heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?

SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan

onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet

minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!

Mahdotonta!

KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.

SELMA. Ah!

KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.

SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta

ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman

käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi

itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä

usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen

huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla

kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!

KILIAN. Selma!

SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin

sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.

KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles

pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja

huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,

tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen

alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.

SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!

KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon

pyhästi: me emme koskaan eroo.

SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään

meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien

esteitä allansa.

KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä

patsas, seisoo haamussa sun isäs?

SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran

hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni

hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen

siivillä löydän minä pelastuksen tien.

KILIAN. Sano, mun impeni!

SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni

edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän

minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään

naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,

minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,

kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?

Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi

hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme

yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä

vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.

KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?

SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,

luottaen vaan rikkauksiinsa.

KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt

tuumasi.

SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on

taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän

tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen

palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa

päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä

unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen

unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on

päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,

kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman

palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän

lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt

astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän

tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa

ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden

hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.

KILIAN. Siinäpä aate!

SELMA. Eikö oiva?

KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.

SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.

Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi

isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa

pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken

lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)

THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!

KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!

SELMA. Konrad! (Syleilevät)

KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.

SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!

KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.

SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!

KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se

huomaa.

SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit

itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?

KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?

SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas

hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)

THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin

lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista

kohtaamista, aatteles!

KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen

morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.

Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen

jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa

seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.

SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!

KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.

Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.

KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve

tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä

kamppailtuaa hänen kanssansa.

KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,

tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon

kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.

KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan

vielä ripustele huulta.

KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan

kaiken elämän elämä!

KONRAD. Mitä, poika?

KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura

sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs

toinen impi. Enköhän?

SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.

Tässä seisoimme koskas tulit.

KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri

kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä

kohtasit meidän tässä.

KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?

SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,

jonka sydämmeni hylkää.

KONRAD. Ken on mies?

SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,

niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!

KONRAD. Hän! Fokas?

SELMA. Se kilpikonna!

KONRAD. Mitä aattelee isämme?

SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta

tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?

Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha

karkotetaan pois!

KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?

KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen

mahdan olla eremiitti!

SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin

emäntänä Fokaksen pöydäs.

KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman

kielillä.

SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin

sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt

tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin

sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta

pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen

oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi

Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.

KONRAD. Mikä on aikees?

SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!

THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!

KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?

SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa

vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani

oikein.

KONRAD. Melkein niin.

SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.

Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä

suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?

KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.

SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen

tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä

tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen

pitää saaman rollinsa myös.

THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?

SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,

kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)

THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.

KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.

THEKLA. Varmaan onnistuisitte.

KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.

THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän

luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla

myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja

lähde.

KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille

taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon

hiljasta autuutta.

THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä

ihmettele?

KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!

THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo

vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma

käyvät esiin)

KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!

KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?

KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra

Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.

SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla

yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,

ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.

THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!

KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen

kepposen.

SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa

haamussansa.

KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,

kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän

meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän

pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.

KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.

KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni

noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!

SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.

KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?

KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan

kaukana.

KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!

THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin

noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.

KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän

valttimme kanssa!

THEKLA. Herra varjele minua!

KONRAD. Ha, ha, ha!

SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja

teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.

THEKLA. Nonoh!

KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.

SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista

oikeasta reitistä pois.

KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?

SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!

KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.

SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.

KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä

mitä lupasi, mikä rangaistus?

KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!

KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.

SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi

jääkäät!

THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein

körrinä, tiedän minä.

KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.

THEKLA. Ui!

KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy

käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja

poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)

Toinen näytös

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.

TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan

viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää

tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon

nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)

SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?

TAAVETTI. Hän tulee.

SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän

suusta?

TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin

itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä

ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän

kaikki mitä sanoo tämä ukko.

SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy

Konrad?

TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on

hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki

päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen

kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,

harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja

sauva kädessä)

THEKLA. Herra minua...!

TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!

KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.

SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)

KILIAN. Meidän tietäjämme.

KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen

sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!

SELMA. Julmettunne itseäskin!

KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,

kanssani livertelemään!

THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo

häntä syliinsä)

SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)

KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.

THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)

SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.

KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni

leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.

SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto

nähtyäsi isäni tai herras.

TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)

SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?

KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,

sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?

KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä

saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka

vikkelästi väistyy syrjään)

SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.

THEKLA. Ha, ha, ha!

KONRAD. Tule tänne!

THEKLA. Häpee!

KONRAD. Minä käsken!

THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Patruuni Herman!

SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska

sun isäntäs tulee.

TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)

KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?

SELMA. Poika mielii hieman vestellä.

KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.

KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.

KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee

vasemmalle)

SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?

KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)

Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä

kuin ennen, mielestäni.

SELMA. Tämän vehkeemme tähden.

KONRAD. Että myöntyi hän.

SELMA. Töin ja tuskin.

THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala

nähköön!

SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,

hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta

Konradia, joka seisoo syrjemmässä)

HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?

SELMA. No mun isäni...

HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.

THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!

HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!

SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme

toiveesta.

HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu

likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä

kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa

pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.

SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.

HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun

koiritella edessämme?

SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian

viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle

pienen ja kankean kumarruksen)

HERMAN. Hee!

SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.

HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?

KONRAD. Matti on nimeni.

HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»

KONRAD. Minä en petä ketään.

HERMAN. Et itse piruakan?

KONRAD. En häntäkän.

HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,

tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?

KONRAD. Minä olen Matti.

HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?

KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota

kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan

ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen

lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.

HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät

sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.

Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.

KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa

syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.

HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka

vanha olen.

KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla

helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana

päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.

HERMAN. Hmk!

KONRAD. Onkos totta?

HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä

silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö

sinä sen tiedät?

KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.

HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.

Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri

kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän

oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran

nuhteessa.

KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja

näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.

HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän

toffelia?

KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.

HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.

KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.

HERMAN. Nyt näkee se väärin!

KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa

tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän

uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.

HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.

KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.

HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan

vai pahalaiseen?

KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat

minulle yksi asia.

HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?

KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös

tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee

vanhaa.

SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä

tiedän mitä hän meinaa.

KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?

HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.

KONRAD. Minä kiitän.

HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!

KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!

HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.

SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?

TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.

HERMAN. Mutta kas sinä!

TAAVETTI. Minä, herra?

HERMAN. Juuri sinä junkkari!

TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.

HERMAN. Junkkari!

TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.

HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!

Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?

TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,

nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,

kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen

koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä

juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella

sanottu...

HERMAN. Mitä mökiset!

TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta

me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse

on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;

kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän

menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me

totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin

nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.

Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen

pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.

(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)

KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.

TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä

kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen

teimme.

HERMAN. Kitas kiinni!

SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.

TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas

siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!

HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!

TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän

ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä

miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että

on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden

lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla

sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen

edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten

salaisesti naureskellen)

HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En tahdo, herra, en!

HERMAN. Tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä

kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin

kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.

HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!

TAAVETTI. Mitä sanotte?

HERMAN. Mene!

TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,

veikkonen, niin hangitsekkan!

HERMAN. Häh?

TAAVETTI. Älä Herran tähden!

SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.

TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen

sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille

senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille

ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,

jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on

tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se

putoo.

HERMAN. Höh! Vai putoo se.

TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.

HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?

TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon

puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi

saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri

kaukana.

SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,

Matti, hänen tullessansa.

KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)

SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)

TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.

(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)

SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.

TAAVETTI. En hengitäkkän.

SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan

sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)

THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän

minä. Voi!

SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät!

HERMAN. Olenhan sun narris.

SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,

jääden katselijain näkyviin)

HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!

TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta

ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön

suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.

HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä

olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.

TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan

sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä

hetkellä, juuri saman.

HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!

SELMA. Hän tulee!

HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,

seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti

ylös)

FOKAS. Onko se Matti?

KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.

FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.

KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän

todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.

FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen

patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?

KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on

sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa

kevään lunta.

FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.

KONRAD. Minä jo sen tiedän.

TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.

FOKAS. Tiedät uneni?

KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana

heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi

viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan

hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä

taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.

TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.

FOKAS. Kuinka tiedät tämän?

KONRAD. Minä olen tietäjä.

FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon

järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.

KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.

FOKAS. Pilvistä?

KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.

SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.

FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?

KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.

TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.

KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen

miehen elämän vaiheet.

FOKAS. Kaikissa pilvissä?

KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.

FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa

kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun

liutani?

TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.

KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman

nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,

niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa

pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja

viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne

avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille

kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä

korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.

TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.

FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!

KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.

FOKAS. Ja viheltäisin vielä?

KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.

FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö

nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten

aatelismies?

TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee

nyt se!

HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!

KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.

FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee

ylös läpi nyrkkinsä)

KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...

tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...

hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...

Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.

FOKAS. Onkos?

KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo

läpi hänen nyrkkinsä) Noh?

FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.

KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.

FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä

helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää

sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja

silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun

meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla

röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.

Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,

viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun

täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,

varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä

mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu

pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso

uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!

KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy

ennustajalle tärkeä tanner.

FOKAS. Mitä näet?

KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.

FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että

vastukset.

KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,

alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni

hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!

TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.

SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?

THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on

kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)

FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena

pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika!

(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?

KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.

FOKAS. Mitä näet sitten?

KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.

FOKAS. Kerro.

KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.

FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?

KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.

Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.

FOKAS. Mies elää siis?

HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?

KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,

mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.

FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.

THEKLA. (Eriks.) Hoo!

FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?

KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja

luonnon.

FOKAS. Minä kuultelen.

KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä

korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden

vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä

täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä

löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.

Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös

prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia

ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.

FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta

virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,

Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina

jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.

KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.

FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,

eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi

julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?

KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa

se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.

FOKAS. Ilmase minulle kaikki.

KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana

väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!

FOKAS. Mitä sanot?

THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?

FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat

häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?

KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja

usein kyökistäkin tuima pöllähdys.

FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?

KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.

FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää

sillon siellä toisella rannalla?

KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne

kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.

FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?

KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne

elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)

FOKAS. Et löydä?

KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.

FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.

KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas

hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)

FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on

tässä tapahtunut, älä helvetissä!

KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää

mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)

FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri

ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)

HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs

askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!

SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun

aatokses vyhdin.

TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen

toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin

täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä

ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja

nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja

siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta

toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja

yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme

juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,

varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme

vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen

uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!

HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!

FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon

Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta

noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan

rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,

kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,

niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta

minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi

näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun

pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla

hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin

sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani

kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen

mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa

nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan

ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo

kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,

minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt

liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään

päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen

muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset

tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän

tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.

Niin juuri. Hurrah!

SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.

(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.

THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?

SELMA. Sinä lapsekas! Mene!

THEKLA. Juuri nyt?

SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)

HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu

filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja

mitä näet?

FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa

sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain

voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla

ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii.

(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)

TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.

(1869-70)

End of the Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET ***

***** This file should be named 12906-8.txt or 12906-8.zip *****

This and all associated files of various formats will be found in:

http://www.gutenberg.net/1/2/9/0/12906/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions

will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no

one owns a United States copyright in these works, so the Foundation

(and you!) can copy and distribute it in the United States without

permission and without paying copyright royalties. Special rules,

set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to

copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to

protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project

Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you

charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you

do not charge anything for copies of this eBook, complying with the

rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose

such as creation of derivative works, reports, performances and

research. They may be modified and printed and given away--you may do

practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is

subject to the trademark license, especially commercial

redistribution.

*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

distribution of electronic works, by using or distributing this work

(or any other work associated in any way with the phrase "Project

Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project

Gutenberg-tm License (available with this file or online at

http://gutenberg.net/license).

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm

electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

and accept all the terms of this license and intellectual property

(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all

the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy

all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.

If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project

Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the

terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or

entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be

used on or associated in any way with an electronic work by people who

agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few

things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

even without complying with the full terms of this agreement. See

paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project

Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement

and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic

works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"

or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project

Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the

collection are in the public domain in the United States. If an

individual work is in the public domain in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from

copying, distributing, performing, displaying or creating derivative

works based on the work as long as all references to Project Gutenberg

are removed. Of course, we hope that you will support the Project

Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by

freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of

this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with

the work. You can easily comply with the terms of this agreement by

keeping this work in the same format with its attached full Project

Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern

what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in

a constant state of change. If you are outside the United States, check

the laws of your country in addition to the terms of this agreement

before downloading, copying, displaying, performing, distributing or

creating derivative works based on this work or any other Project

Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning

the copyright status of any work in any country outside the United

States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate

access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently

whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the

phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project

Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,

copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or

re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived

from the public domain (does not contain a notice indicating that it is

posted with permission of the copyright holder), the work can be copied

and distributed to anyone in the United States without paying any fees

or charges. If you are redistributing or providing access to a work

with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the

work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1

through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the

Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or

1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

with the permission of the copyright holder, your use and distribution

must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional

terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked

to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the

permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

License terms from this work, or any files containing a part of this

work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

electronic work, or any part of this electronic work, without

prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

active links or immediate access to the full terms of the Project

Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,

compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any

word processing or hypertext form. However, if you provide access to or

distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than

"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version

posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),

you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a

copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon

request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other

form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm

License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing

access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided

that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

you already use to calculate your applicable taxes. The fee is

owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he

has agreed to donate royalties under this paragraph to the

Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments

must be paid within 60 days following each date on which you

prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax

returns. Royalty payments should be clearly marked as such and

sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the

address specified in Section 4, "Information about donations to

the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

License. You must require such a user to return or

destroy all copies of the works possessed in a physical medium

and discontinue all use of and all access to other copies of

Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any

money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

electronic work is discovered and reported to you within 90 days

of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free

distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm

electronic work or group of works on different terms than are set

forth in this agreement, you must obtain permission in writing from

both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael

Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the

Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

public domain works in creating the Project Gutenberg-tm

collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic

works, and the medium on which they may be stored, may contain

"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or

corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual

property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a

computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by

your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

liability to you for damages, costs and expenses, including legal

fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

written explanation to the person you received the work from. If you

received the work on a physical medium, you must return the medium with

your written explanation. The person or entity that provided you with

the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a

refund. If you received the work electronically, the person or entity

providing it to you may choose to give you a second opportunity to

receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy

is also defective, you may demand a refund in writing without further

opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth

in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER

WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO

WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied

warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.

If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the

law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be

interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by

the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any

provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance

with this agreement, and any volunteers associated with the production,

promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,

harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,

that arise directly or indirectly from any of the following which you do

or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm

work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any

Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

electronic works in formats readable by the widest variety of computers

including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists

because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from

people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the

assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's

goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

remain freely available for generations to come. In 2001, the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.

To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4

and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive

Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification

number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at

http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg

Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent

permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.

Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered

throughout numerous locations. Its business office is located at

809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email

[email protected]. Email contact links and up to date contact

information can be found at the Foundation's web site and official

page at http://pglaf.org

For additional contact information:

Dr. Gregory B. Newby

Chief Executive and Director

[email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg

Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

spread public support and donations to carry out its mission of

increasing the number of public domain and licensed works that can be

freely distributed in machine readable form accessible by the widest

array of equipment including outdated equipment. Many small donations

($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating

charities and charitable donations in all 50 states of the United

States. Compliance requirements are not uniform and it takes a

considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

with these requirements. We do not solicit donations in locations

where we have not received written confirmation of compliance. To

SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any

particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we

have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

against accepting unsolicited donations from donors in such states who

approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make

any statements concerning tax treatment of donations received from

outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

methods and addresses. Donations are accepted in a number of other

ways including including checks, online payments and credit card

donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic

works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm

concept of a library of electronic works that could be freely shared

with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project

Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.

unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily

keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

Livros Grátis
( http://www.livrosgratis.com.br )
 
Milhares de Livros para Download:
 
Baixar livros de Administração
Baixar livros de Agronomia
Baixar livros de Arquitetura
Baixar livros de Artes
Baixar livros de Astronomia
Baixar livros de Biologia Geral
Baixar livros de Ciência da Computação
Baixar livros de Ciência da Informação
Baixar livros de Ciência Política
Baixar livros de Ciências da Saúde
Baixar livros de Comunicação
Baixar livros do Conselho Nacional de Educação - CNE
Baixar livros de Defesa civil
Baixar livros de Direito
Baixar livros de Direitos humanos
Baixar livros de Economia
Baixar livros de Economia Doméstica
Baixar livros de Educação
Baixar livros de Educação - Trânsito
Baixar livros de Educação Física
Baixar livros de Engenharia Aeroespacial
Baixar livros de Farmácia
Baixar livros de Filosofia
Baixar livros de Física
Baixar livros de Geociências
Baixar livros de Geografia
Baixar livros de História
Baixar livros de Línguas

Baixar livros de Literatura
Baixar livros de Literatura de Cordel
Baixar livros de Literatura Infantil
Baixar livros de Matemática
Baixar livros de Medicina
Baixar livros de Medicina Veterinária
Baixar livros de Meio Ambiente
Baixar livros de Meteorologia
Baixar Monografias e TCC
Baixar livros Multidisciplinar
Baixar livros de Música
Baixar livros de Psicologia
Baixar livros de Química
Baixar livros de Saúde Coletiva
Baixar livros de Serviço Social
Baixar livros de Sociologia
Baixar livros de Teologia
Baixar livros de Trabalho
Baixar livros de Turismo
 
 