( PDF ) Runot; Lyhyet kertomukset

Download PDF

ads:

Runot; Lyhyet kertomukset

Aleksis Kivi

The Project Gutenberg EBook of Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or

re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Runot; Lyhyet kertomukset

Author: Aleksis Kivi

Release Date: July 14, 2004 [EBook #12907]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET ***

Produced by Tapio Riikonen

RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET

Kirj.

Aleksis Kivi

1916.

SISÄLLYS:

Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot

Unelma

Kaunisnummella

Kanervala

Saatesanat

ads:

Livros Grátis

http://www.livrosgratis.com.br

Milhares de livros grátis para download.

Kanervankankaalla

Keinu

Joulu-ilta

Eksynyt impi

Anjanpelto

Karhunpyynti

Helavalkea

Äiti ja lapsi

Rippilapset

Uudistalon-perhe

Ruususolmu

Mies

Niittu

Ikävyys

Metsämiehen laulu

Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot

Tornin kello

Ensimmäinen lempi

Lintukoto

Kaukametsä

Sunnuntai

Uneksuminen

Sota

Onnelliset

Pohjatuuli

Lapsi

Alma

Myrsky

Jälkeenjääneet runot

Immen unelma

Impi ja ryöväri

Jäähyväiset

Kesä-yö

Pilvilaiva

Suomenmaa

Härkä-Tuomo

Paimentyttö

Atalantta

Oli mulla kulta kaunoinen

Kontiolan kaski

Lyhyet kertomukset

Koto ja kahleet

Eriika

Vuoripeikot

MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT

UNELMA

ads:

Kerta seisoin, niin näin unta,

Meren reunal vieraas maas;

Etääl siinti koti-ranta,

Sinne mielin tulla taas.

Mutta uni, joka ensin

Vei mun maastain, immestäin,

Hänen siivillänsä lensin

Jälleen koti-maahan päin.

Siirsin mielel intovalla

Pojes Suomeen ihanaan,

Siirsin vinhast pilvein alla,

Siks kuin löysin kunnasmaan.

Tuima tuuli pilvet poisti,

Kaunis päivä paisto taas;

Vuori loisti, viita loisti,

Koski pauhas koti-maas.

Impein eteheeni väikky:

Silmä iski salamoi,

Kiharien yössä läikky

Otsa niinkuin aamun koi.

Ihastelin otsan aamuu,

Mesi-huulii suutelin.

Suutelinko taivon haamuu?

Hekumasta heräsin.

KAUNISNUMMELLA

Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri

Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.

Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui

Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat

Humisivat ympärillä, päivän loimo

Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit

Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.--

Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust

Puitten välis, lapsi ihastelee;

Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää

Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää

Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.--

Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,

Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal

Illan himeydes ympär Kaunisnummee.

Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni

Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi

Kanervaista maata myöden: poski poltti,

Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet

Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,

Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.--

Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi

Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi

Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.--

Mutta koska illan hymyilevä lamppu

Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä

Kummastuneena ja sydämmessä pelko.

Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,

Astelikin ahkerast, mut joutui aina

Samaan paikkaan, josta vasta lähti.

Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska

Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;

Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.

Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu

Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,

Kääri hänen helmohins ja ilons

Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.--

Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,

Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan

Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi

Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,

Jossa valkeni jo päivä, sillä pian

Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.

Kelmeempi kuin ennen äiti oli,

Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;--

Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän

Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.

Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes

Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,

Hieno niinkuin louna-tuuli,

Joka, tultuansa yli vilja-pellon,

Lähenevi meitä viherjäisel niitul.

KANERVALA

Runoelma

Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita

tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset

lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti

käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita

hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin

Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä

voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja,

joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,

uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita

lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että

suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on

Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin

säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen

Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin:

uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm',

uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi

päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän

myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä

kirjassa.

KANERVANKANKAALLA

Kanervakankaalla sauvupi miilu

Honkien juurilla,

Vartija on sillä vakava ukko,

Partanen harmaapää;

Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,

Ja kumahtaa kanervakangas.

Taas kiven ääressä istuuvi vanha

Kauhaansa veistellen,

Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,

Syksysen taivaan ali,

Kosk korkea Pohjola tulta lyö

Ja loistavat tuhannet tähdet.

Tähtien joukkoa katselee ukko,

Tyyneesti miettien:

Onko ne kynttilöi taivahan häistä,

Salista loistavast,

Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,

Nyt kunnian istuimil siellä?

Mietteilee ukko ja ummistaa viimein

Silmänsä unehen,

Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta

Siivillä vinkuvil

Pois tienoihin etelän kiitäen,

Taas unesta herättää vanhan.

Vauhdilla vasaman jänönen juoksee

Ohitse nuotion,

Vainoo hänt valkeakuononen kettu

Vikkeläst oikaisten,

Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast

Heit hienoilla siivillä seuraa.

Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,

Kiirehdi katsomaan

Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»

Nuotiolt vastataan:

»En jouda, kosk suojella täytyy mun

Täss' valkeal ystävää vanhaa.»

Hetken pääst ryske ja pauhina ankar

Tienoissa ympär käy,

Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut

Lentävät säikähtäin,

Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,

Ja kuollut oil »sankari vanha».

Vartija nukkuu, mutta kosk taasen

Unest hän heräyy,

Korkea, harteva Metsolan herra

Seisovi nuotiol;

Hän selkäänsä lämmittää myhäillen

Ja pyhkeilee karheaa partaans.

Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,

Huulilla hymyvil,

Kanervavuoteeltans katselee ukko

Kuningast ankaraa,

Mi viimein taas vakaasti astelee

Pois linnaansa himmeään, jylhään.

Näköjä kummia ilmestyy vielä,

Kauniita neitoja,

Tapion neitoja hyppelee ympär

Leimuvan valkean,

Ja kivensä juurelta hymyten

Heit katselee vartija vanha.

Kirkas kuin auringon paisteessa lähde

On heidän silmänsä,

Seppele päässä on varsista puolan,

Helmensä mustikoist,

Ja rintojen pyöreillä kunnahil

Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.

Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,

Tähtien loistaes

Hyppelee Tapion impien joukko

Nuotion ympäril,

Ja katoo kuin sumut ja auereet,

Kuin myrskyssä sääksien parvi.

Sammuvat tähdet ja aurinko nousee

Idästä kiirien,

Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas

Kuherrus terrien,

Ja oksilla pisarat kastehen

Nyt kirkkaina helminä kiiltää.

Paimenet ukkoa katsomaan käyvät

Pilliä soitellen,

Käy hänen luoksensa ampuja metsäst

Torvea soitellen,

Ja sillonpa piippunsa pilveilee,

Niin ukon kuin ampujan uljaan.

Sillonpa hymyten kertoilee ukko

Ihmei ja tarinoi

Metsolan tummista, kaikuvist linnoist,

Luolista Vuorelan;

Sä kuultelet kanervavuoteella,

Ja hongiston kantele kaikuu.

Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää

Aikansa, harmaapää:

Millon hän istuu ja kauhaansa veistää

Leimuval nuotiol,

Ja millon taas nuijiilee miiluans,

Ja kumahtaa kanervakangas.

KEINU.

Nyt kanssani keinuhun käy,

Mun impeni, valkeal liinal;

Kuin morsian kauniina seisoovi luonto

Iltana helluntain.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

On allamme viherjä maa

Ja päällämme sininen taivas,

Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa

Lintujen laulaes.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

Kun väikyn mä ylhäällä tääl,

Tääl tuulien viileäs helmas,

Niin kaukana näen mä kaunoisen

Paisteessa iltasen.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

Kuin Onnelan kaukainen maa

Niin kimmeltää ihana kunnas;

Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa

Siivillä läntisen.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

Siel lehtinen kauhtana ain

On hartioil unisen koivun,

Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy

Helluntain vainiot.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

Siel laaksossa vainion all

On keväinen, viherjä niittu,

Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää

Kukkasil keltaisill.

Heilahda korkeelle, keinu,

Ja liehukoon impeni liina

Illalla lempeäl.

Siel suutelee ehto ja koi

Ja siel ijankaikkinen aika

Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran

Himmeään Unholaan.

Seisahda, heiluva keinu,

Jo kelmenee impeni poski

Illalla lempeäl.

JOULU-ILTA

Sumunen ilma vuorilla väikkyy,

Raskaasti pilvet käy,

Hengittää kostee, suojanen tuuli

Himmeäs männistös,

Toki riemu lemmekäs

Himmeydes hymyilee

Kuin hääjuhla synkeäs yössä;

Tullut on joulu-ilta.

Huoneesta loistaa valkeus hauska

Vastahan kulkijan,

Hedelmii vuoden ahkerast työstä

Tornina seisoovi

Pöytävaatteel valkeal

Vierahille tarjona,

Ja laattial kiiltävät oljet

Leimues iltapystyn.

Pöydässä istuu asujat kaikki

Huoneessa loistavas,

Kellenkään määrää eteen ei panna

Lahjoista taivahan;

Kaikki yhtä ansainneet,

Kaikki tässä vierahat;

Ja koska he pöydästä käyvät,

Pauhaavat jouluvirret.

Veisaavi nuori, veisaavi vanha,

Kuultelee hartaast laps;

Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,

Ihmeestä suurimmast,

Sankarista seimessä

Bethlehemin kaupungis,

Ja silmissä kyynele loistaa

Kuultelevalla lapsel.

Heikenee vihdoin valkean loiste,

Virsi myös vaikenee,

Äänettä kauvan istuvat kaikki

Vakaasti miettien

Tulisian hohtaes,

Punahiilen himmetes;

Ja lepohon käyvät he viimein

Vuoteelle olkiselle.

Korkea juhla, ihana ilta

Oljilla kultasil,

Valossa valkeen, ilosen liekin

Sumusen yösen kohdus!

Ken sua taitaa unohtaa?

Ken sun virttes kaikunaa?

Ken lapsukaist äitinsä helmas

Vajassa Bethlehemin?

EKSYNYT IMPI

Metsään keltakiharainen impi

Asteleevi kanervaisel maall;

Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,

Katsannossa onpi tyyneys.

Haastelee hän yksin käydessänsä:

»Vallitsija kirkkaan korkuuden,

Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal

Puolees taitavani katsahtaa.

Opeta mua eloo rakkauden,

Valkeutes pyhä virtakoon

Poveheni, ja mä, pelkäämättä

Pimeyden valtaa, tieni käyn.

Ja kun viimein päätetty on matka,

Astun kunniasi kaupunkiin,

Jonka muurit kullast, krysoliiteist

Hohtaa kesäsillä kunnahil.»

Mutta päivän heljä silmä sammuu,

Luonto pimeydes hengittää;

Polultansa kaunis neito eksyy,

Öises salossa hän harhailee.

Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,

Jyrisee, ja itkee raskahaast;

Mitä elävätä maassa, ilmas,

Rientää kätköin luolain, pesien.

Mutta mihen pakeneevi neito,

Missä myrskyssä hän suojan saa?

Eteenpäin hän yhä käyskeleevi

Kuusistossa ruohottomal maall.

Toki vakaana hän asteleevi

Jalolla ja tyyneel katsannol;

Hameliepeens tuulen siivil liehuu,

Keltakiharansa sinkoilee.

Hänen ympärilläns synkees laaksos

Tuli sinertävä välähtää,

Sillon kimmeltävän impihaamun

Näet kirkkaudes seisovan.

Harhaileevi neito sinnen tännen,

Salost jylhästä ei loppuu tul,

Öinen laakso murheellisest huokaa,

Kuni uhkais päivä tuomion.

Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,

Mustat luolat vastaan tuijottaa,

Niinkuin tahtoisivat hänen niellä

Ahneest ammottaviin kitoihins.

Kun nyt seisoo impi mietiskellen,

Mihen kääntäisi hän retkensä,

Mikä ääni vuoren luolist kaikuu

Hirmuinen kuin murhan riehues?

Mitä kauheutta silmäns näkee

Tulen leimahtaes ukkosen?

Hirvei peikkoja ja kyöpeliä

Uumennoista rynkää kiljunal.

Ympär impeä he pyörötanssis

Häijyst irvistellen hyppelee,

Kiukun katsantoja viskeleevät

Öisen vaeltajan puolehen.

Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt

Impi seisoo heidän keskelläns,

Toki korkeuteen teroitetut

Lakkaamatta sinisilmät on.

Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,

Väsymättä myrsky riehuu ain,

Öinen laakso murheellisest huokaa

Kuni uhkais päivä tuomion.

Kirkuna nyt peloittava kaikuu

Karkelevain peikkoin joukosta,

Neito horjuu heidän keskellänsä,

Toki ylhääl viipyy katsantons.

Mutta myrsky äkist vaikeneevi,

Vaikeneevi ukon jyrinä,

Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.

Mitä luonnossa nyt varrotaan?

Katso mikä kirkkaus ja loiste,

Koska pimee taivas aukenee,

Katso kuinka peikot kiljunalla

Kiirehtivät taasen luolihins.

Alla vuoren vaeltaja seisoo,

Valkeudes muotons kimmeltää,

Ihastuksella hän katsahtelee

Ylös säteilevään aukioon.

Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,

Juhlalliset neito nähdä saa;

Kaksi silmää ihaninta loistaa

Kohden nuorta naista vuoren all.

Kiharat kuin loimottavat liekit

Hänen ohauksil liekkuvat,

Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi

Lempi hohtaa hänen huuliltans.

Mutta paistehessa kaukaisimmas

Impi näkee vielä kauniin maan,

Niitut vihannot ja tummat vuoret,

Vuoril purpuraiset hattarat.

Toki vilaukses peittyy taasen

pilviin korkeuden aukio,

Mutta peittyessä lempeet silmät

Katsahtelit vielä impeä.

Silloin autuaana impi rientää

Kotihins kuin tuulen liehaus,

Kuni jalkansa ei maata polkis,

Siivil halki metsäin lentää hän.

Nyt hän kotons pimeydes löytää,

Niinkuin henki häntä johdattais,

Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,

Äitin murhe iloks käynyt on.

Mutta pian impi heräyypi,

Kuume hänen poskil liekehtii,

Helläst äitiäns hän syleileevi,

Taivaan tulta iskee katsantons.

»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;

Mutta houraileeko neitonen?

»Armas äiti, hame ompel mulle,

Valkase se lumivalkeaks.

Mailmaan, joka korkeudest loisti

Läpi kultakirkkaan akkunan

Tuolla pilvitunturien keskel,

Vaeltaa nyt tyttäresi pois.

Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,

Näin mä valkeudes väikkyvän;

Kiharansa kuni liekit leimuit,

Armaasti hän mua katsahti.

Katsahti kuin onnenpäivän aamu,

Koska kuuluu tuulen hyminäs:

'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,

Pue päälles puhdas kauhtana.

Pääsi voitele, se kohta kantaa

Ihanaisen kunjan seppelin;

Riennä kotokartanosi juhlaan,

Sali lehditetty vartoo sua'.

Niinkuin aamu tämä katsahti hän,

Kaunis sulhaiseni, puoleeni.

Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?

Mikä onnen autuus ääretön!

Aatokseni ihanasti pyörtyy

Harhaellen hänen povessans,

Manttelinsa pyhäs hämärässä

Sieluin eksyileevi hymysuin.

Että synnyin tänne! Miksi synnyin

Tätä herrautta perimään?

Enpä tiedä, hekumassa hourin,

Huohottelen, neito vienoinen.

Mutta ylistetty ollos, päivä,

Koska elon kalleuden sain.

Soma päivä, kaunis kultapaiste,

Terveiseni sulle lähetän.

Niinpä ylistelen armast päivää,

Joka aukas tieni Kaunolaan;

Sinnen morsiamena mä riennän,

Riennän, riennän poskil hehkuvil.

Äiti, ompel mulle hame uusi,

Sulamithin puvun kaltainen,

Valkase se lumivalkeaksi

Pellon kukkaskedol ihanal.»

Niinpä neito lausui, mutta äiti

Päänsä murheellisna kallisti;

Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,

Eipä kaunist kulta-omenaans.

Mutta ahkerasti askaroitsi

Neito kuolon tuskallises työs:

Elon lippu, Kalman kelmee viiri

Liehuit vuoroin hänen kasvoillans.

Meni päivä kuumas taistelossa,

Meni kesän päivää kaksi, kolme,

Mutta vuoteeltansa impi nousi

Laskiessa päivän kolmannen.

Vuoteeltansa jalo neito nousi,

Otsa välkähteli kirkkahast;

Kiharans hän kiireest palmikoitsi,

Päällens pukei hameen valkean.

Illan ruskopilvii kuvaileevat

Hänen liekehtivät poskensa,

Hänen puheens on kuin tulen liekki,

Koska äitillens hän haastelee:

»Äiti, kukkaisia saata mulle,

Sinearist toivon kukkaisii;

Hohtakoon mun povellani ruusu,

Koska astun saliin kunnian.»

Sinearin niitult viherjältä

Hellä äiti kukkaisia tuo,

Joilla koristaavi povens kummun

Komeest katsahtava neitonen.

Puettuna, juhlallisna seisoo

Impi kaunis, sinisilmänen

Vaipuu unisena äitins helmaan,

Nukkuu kantajansa povelle.

Mutta ulkona käy raitis myrsky,

Pauhaa mänty satavuotinen,

Työstä kotihinsa miehet käyvät,

Kotihinsa karjat laitumelt.

Ahol tuulisella hyppeleevi

Karitsainen emons ympäril.

Mutta nukkunut on äitin helmaan

Kaunis tyttärensä ainiaaks.

ANJANPELTO

Läksin markkinoille Anjanpellon

Syyskuun päiväl armahal;

Ihanasti vaalea ja tyyni

Taivas päälläin kaarteli.

Kellastunut, äänetön kuin hauta

Oli Tapiolan kaupunki.

Milloin seisoin mäel korkealla

Kaukarantaan katsahtain,

Milloin laaksois hymyvissä kuljin,

Huuhelivat paimenet;

Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon

Hämeenmaitten kultasilla teil.

Seisoin viimein markkinoitten pauhus,

Harput soi ja kanteleet.

Poika ruskea Germaniasta

Leiskui harpun helinäl,

Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt

Soitti kanteletta lempeää.

Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,

Orhit hirnuit komeast;

Silloin näin mä ihanaisen immen,

Nuoren Hämeen-tyttären;

Mailman hyörinää hän katsahteli

Otsal vakaal, suulla hymyväl.

Näinkö koskaan impeä niin kaunist?

Oi! en elon saarel tääl;

Kuni aamun valo koillisessa

Hänen poskillans oil kelmeys;

Hänen purpuraisil huulillansa,

Mikä autuaitten hekuma!

Häntä katsahdellen matkan päästä

Uneksuen seison mä,

Autuaaksi tuntuu tämä hetki,

Tuskalliseks tuntuu se;

Povi polttaa, aatos harhaileevi,

Hämäryys ja valo vaihtelee.

Mutta katos neito näöstäni,

Kansan joukkoon peittyi hän,

Enkä löydä enään haamuansa

Anjanpellol ihanal,

En tän mailman turul lakealla

Silmiensä tähtiparii nää.

Soitto pauhasi ja orhit hirnuit

Anjanpellon markkinoil;

Sinne tänne käyskelin mä kauvan

Ihmeellisis aatoksis,

Katsahtelin löytääkseni neitoo,

Mutta turhaan kiehtoi silmäni.

Kotiin matkustin mä viimein taasen:

Millon seisoin kunnahil,

Millon laaksois hymyvissä kuljin,

Huuhelivat paimenet.

Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt

Hämeenmaitten kultasilla teil.

Ihanasti korvissani aina

Nimi Anjanpelto soi;

Sydämmeni riutumaan sä saatat,

Anjanpelto kaukana;

Siellä näin mä taivaan kauniin immen,

Mutta katosi hän ainiaaks.

KARHUNPYYNTI

Miesjoukko urhea metsähän hiihtää

Pyssyil ja kirkkail keihäil,

Kahleissa seuraavat reijuvat koirat

Silmillä leimuvilla,

Kosk aamun koi

Otsalt taivahan

Pois viskasee synkeän yön,

Ja aurinko kiireensä nostaa.

Pohjoseen kulkevi ampujain retki

Humisten hankikanteel,

Härmäset hiukset hartioil liehuu

Vauhdissa vinkuvassa,

Ja harjanteilt

Tuuli tuima käy

Ja laaksoja siivilläns lyö,

Ja Metsola luminen pauhaa.

Kontion kaupungis seisovat viimein

Tunturil korkealla,

Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,

Allasi väikkyy mailma,

Ja säteetön

Pyörä auringon

Käy reunalla taivaan ja maan;

Ja sinertää kaukaset metsät.

Kahleista päästetään reijuvat koirat

Halunsa valtakuntaan,

Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee

Mielikin jylhäs linnas,

Ja kontion

Korvat pystyyn käy,

Ja hyyrteinen kuusisto soi

Jo haukkunast Killin ja Leijun.

Saloen kuningas, sammalet otsal,

Karkaavi konnostansa,

Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,

Ei toki juoksuns seiso,

Mut hankehen

Tahrot purpuran

Hän jättäävi ryskyväl tiel,

Pois kiitäen kuusien suojaan.

Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää

Ankaran kaaren tehden,

Vastahan rientävät hiihtävät miehet

Lakeal tanterella;

Ja, huohottain

Lennos kiivahas,

Ja korkeal kantaen pääns,

Hän lähestyy, verinen sankar.

Mutta nyt ampujan tulinen luoti

Sankarin maahan kaataa,

Nousee hän vieläkin, karkaen päisin

Kiljunal kauhealla;

Nyt isketään,

Lumi tuiskahtaa,

Kun kontio, koirat ja mies

Lyö painia tunturin harjal.

Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman

Kumppanein kirkas keihäs,

Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,

Tuntevi raudan kylmän

Ja kallistuu

Kinosvuoteellens,

Ja tummaksi katsanto käy,

Mi tulta ja liekkiä iski.

Kaatuneen ympäril seisovat miehet

Riemuten tunturilla;

Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,

Allasi väikkyy mailma,

Ja säteetön

Pyörä auringon

Käy reunalla taivaan ja maan;

Ja haamottaa kaukaset metsät.

Saaliinens kotia rientävät viimein

Talvisen yösen loistees,

Kosk revontulien seppeli säihkyy

Taivahan otsal pohjas,

Ja kelmee kuu

Hymyellen ain

Tuol korkeal aholla käy

Ja paimentaa tähtien laumaa.

HELAVALKEA

Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto

Helluntain kelmees yössä,

Ilosest karkelee nuorison liuta

Laattial kallioisel,