( PDF ) Laulu tulipunaisesta kukasta

Download PDF

ads:

Laulu tulipunaisesta kukasta

Johannes Linnankoski

Project Gutenberg's Laulu tulipunaisesta kukasta, by Johannes Linnankoski

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or

re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Laulu tulipunaisesta kukasta

Author: Johannes Linnankoski

Release Date: June 29, 2004 [EBook #12780]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

Kirj.

Johannes Linnankoski

1905.

1. METSÄNNEITO

Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.

ads:

Livros Grátis

http://www.livrosgratis.com.br

Milhares de livros grátis para download.

Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät

lämpimään syliinsä otti.

Koko rinne riemuitsi.

Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat

kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,

ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.

Koko metsä korviaan heristi.

Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun

viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta

riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»

Koko kukkula päätään nyökäytti.

Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita

kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut

punakukkaiset latvat vielä värähdellen.

Puun rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili

kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa

oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,

voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,

päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti

sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja

jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.

Nuorukainen hymyili.

Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan

suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi

pari kertaa leikiten ilmassa.

Nuorukainen hymyili uudelleen:

»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä

vähääkään!»

Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.

»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin

tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,

ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään

kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin

metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

Hän istui hetkisen pää käden varassa.

»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.

Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä

raastaa------.»

»Tprui Mansikki,

ads:

tprui Mustikki,

tprui piikain,

ilta jo ois!»

Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella

metsätiellä.

Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä

kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin

oman sydämensä kiivaan tykinnän.

Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,

vai--?»

»Tprui Tähdikki,

tprui Tiistikki,

tprui tyttöin,

tulkaa jo pois!»

Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta

hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä

kukkulan lakeen tähdättynä.

Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli

liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi

vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti

kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne

viettävää rinteen syrjää alaspäin.

Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita

tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä

kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.

Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi

kiinteästi tyttöön.

Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen

huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...

»Tprui Mansik...»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja

seisattui paikkaansa. »Olavi--?»

»Annikki!»

Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.

»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.

»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole

niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet

Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua

vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat

simapillillä tullessasi...»

Tyttö katsoi hämmästyneenä:

»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»

Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.

»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun

pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»

He astuivat hakkauksen keskelle.

»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui

nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa

sinä vahva!»

Nuorukainen kiirehti askeleitaan:

»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se

ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

»Ja isäntä...?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»

He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden

ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.

»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja

punaisilla kuusenkukilla?»

»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme

viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»

»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui

nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen

oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon

emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita

ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»

»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta

naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.

Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita

ihmislasten talosilla-olosta.

»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun

tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte

avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»

»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»

Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet

ikänä kuulleet.

»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita

kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»

Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain

kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä

varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan

mitä siellä tehtiin.

... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu

niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:

»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»

Puhe katkesi.

Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.

Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen

aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.

Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen

hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma

värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön

molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta

sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»

Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi

nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.

»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.

Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja

hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.

Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen

polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.

Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän

irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»

»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö.

Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja

nauroivat niin, että metsä raikui.

Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua

hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön

kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei

uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma

ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.

Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän

kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.

Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään

kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren

kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet

valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi

kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen

taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti

ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.

»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»

Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:

»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»

»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti

nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.

Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät

liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.

»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.

Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat

syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.

Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka

ei ollut tahtonut pahaa tehdä.

»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,

Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka

minun mieleni on paha!»

Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:

»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»

»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi

koskaan ollut--oletko?»

Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen

kuusentertun maasta.

Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.

»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»

»Nytkö jo?»

He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.

»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja

kiitollisuutta.

»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»

»Hyvästi--Metsänneito!»

Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä

vähääkään näkyi.

Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean

puseropilven keskellä.

»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,

istuutuen rungolle pää käsien varaan.

2. GASELLI

Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!

Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!

Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien

kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet

tahtiin.

Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen

hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen

lettinauha.

»Piiriin, Olavi, piiriin!»

Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.

Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!

Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!

»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin

veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja

heilautti hänet korkealle ilmaan.

Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.

Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään

juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili

keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien

hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen

povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.

Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!

Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!

»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli

varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin

hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.

»Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»

lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.

»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi»,

ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»

»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»

Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi

leskenjuoksu-riviksi.

»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta

päästään.--Viimeinen pari ulos!»

Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.

Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen

että sivuille.

Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo

kaarsivat kaukaa yhteen.

»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.

Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner

tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja

poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»

Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli

tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,

väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.

Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi

pälyen sivuilleen.

»Viimeinen pari!»

Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;

tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.

Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö

suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti

ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.

»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.

Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan

lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi

oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.

»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.

Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo

ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti

nurmikolle suulleen.

Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas

nauru.

Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt

jotain muuta:

»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän

poikki.

Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.

»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»

Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.

Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä

lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai

alaspäin!

Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi

ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.

Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.

Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain

kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän

koppina ilmasta.

Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.

»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»

»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö

puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.

Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se

oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti

katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.

Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää

uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka

hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon

tuostakin helman alta.

Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut

kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan

kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen

villivarsan.

He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain

sylen verran.

Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi

ylöspäin.

Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi

semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion

kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen

taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan

hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai

ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä

sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.

Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan

kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi

häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.

Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun

rinnettä ylös.

»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»

Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,

metsästäjä jälessä.

Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut

kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin

vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä

vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien

tarttuvan ympärilleen.

»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian

ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä

silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.

Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli

tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen

rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen

kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän

ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän

katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin

gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli

kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja

uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...

»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»

He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin

hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa

syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:

»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»

Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen

paikkaansa seisomaan.

Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja

häntä harmitti tytön saamattomuus.

»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»

Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin

kummun rinnettä alas.

Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen

piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.

»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.

»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä

punotatkin!»

»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.

»Viimeinen pari ulos!»

»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä

nähdä!»

»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»

Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.

»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat

tytöt.

»Ka pyöritään!»

Mitä nuo tähdet merkitsee,

joita meidän kohdall' on kaksi?

Että tyttö ja poika toisilleen

on tullut jo rakkahaksi!

»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään

rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.

Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.

Mitä nuo tähdet merkitsee,

joita meidän kohdall' on neljä?

Omalle tytölle kättä annan

ja muille käännän seljän!

»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi

mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.

Mitä nuo tähdet merkitsee,

joita meidän kohdall' on viisi?

Toivon on loimet ja kaihon kuteet

ja lemmenlangasta niisi!

»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin

meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»

»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta

sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»

Enkä mä sinusta eroais,

en eroais,

vaikk' kivet kiljuis,

maa halkeis,

puut puhkeis,

meri mustaksi muuttuisi

En eroais, en eroais!

»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»

Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.

Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään

seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni

ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain

muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä

syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta

eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.

Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti

katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja

kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,

ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,

säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri

syöksähti jälleen kuumottaen poskille.

»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi

selin.

Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.

»Enkä mä sinusta eroais,

en eroais!»

kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,

kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.

»En eroais, en eroais!»

toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme

kasvoillaan.

3. ÄIDIN KATSE

Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki

oli hiljaista.

»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa

lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli

muutenkin huonompi näkö.

»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.

He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi

ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat

lautaset.

»Niin on!»

»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»

ihmettelivät taasen lautaset.

»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi

kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä

oli puhe.

»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.

Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia

olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.

Sitte oltiin hetkinen vaiti.

»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas

lautaset.

»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.

Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.

»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät

käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et

tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»

»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi

tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti

oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»

»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen

huulensa.

»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen

sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä

asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»

»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.

»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?

Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin

sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit

pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut

aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä

kukaan tietäisi mitään.»

»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»

»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on

tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»

»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»

»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»

»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan

suudelmaan.»

Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin

joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.

Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.

Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen

käteensä.

Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,

viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai

epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.

Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja

kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut

tuhanten joukosta.

»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi

tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat

hyllyillään vavahtivat.

Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.

Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.

Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,

joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä

seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin

patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui

sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon

kuin raskaan painon alla.

Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.

Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi

ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen

nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa

välitse.

Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.

Nuorukainen seurasi jälessä.

Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina

sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.

Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen

eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen

jalkansa olisi totelleet.

He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.

Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen

kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.

»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja

mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole

hänen poikansa?»

»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.

»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»

»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut

poikiaan yöjalasta hakea.»

Olavin pää painui yhä syvempään.

Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.

»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu

rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»

Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.

Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä

heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:

»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»

Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.

He olivat saapuneet portaitten eteen.

»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä

tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti

vielä toisen kerran: »mitä?»

Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut

taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel

askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa

saunarakennuksessa.

Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja

lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja

jäi hattu kädessä seisomaan.

Kului pitkä, äänetön hetki.

»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi

vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.

Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.

»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla

ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi

tultuasikin hävetä...?»

Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.

»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä

äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.

Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä

suonia myöten joka haaralle.

»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista

kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»

Lause katkesi.

Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä

ulos.

»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»

Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti

miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi

päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»

»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä

salpautuvan.

»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!

Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään

pidättäen vastausta odottamaan.

»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä

_rakastan_ häntä!»

Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut

pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja

kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.

»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa;

se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä

koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta

sinä et tiedä vielä mitään.»

Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä

kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus

kuoleutui sanoiksi syntymättä.

»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste

näistä asioista enemmän.»

4. ISÄ JA POIKA

Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.

»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan

puhumista.»

Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli

vain odottanut milloin se tapahtuisi.

He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.

»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi.

Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat

iskut seinällä.

»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!»

Olavin pää painui alas.

»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!»

Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli

kiihtymään päin.

»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille

lapsia laittamaan--vai?»

»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän

pelkäisi onnettomuuden lähenevän.

Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.

»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?»

Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan

poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku

raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?

Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei

oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi

kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös,

ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.

»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.

»Pellolle!»

»Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata

häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla!

_Sitäkö_ sinä aijot?»

Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja

tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt

tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen

täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja

salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja

vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:

»En! Minä aijon _naida_ hänet!»

Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan

silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.

»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken

väärin kuullut.

»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.

Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys

ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla

aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.

»Ja minä _nain_ hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.

»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko

syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä

luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle

polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.

»Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi.

Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi

pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.

Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän

tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon

keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä

käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää

pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman

lieska.

Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä,

mutta kukaan ei vastannut.

»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.

»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä

vieläkin uhkaava.

Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti

raskaasti penkille.

»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin

tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.»

»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi

tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja

avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin

ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi

ajatusviivaksi.

Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.

»Minä _tarkotin_ sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.

»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka

päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit

parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa,

ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!»

Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.

»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»

Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta

kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.

»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen

ottamansa poikaa kohti.

»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä

pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa

yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.

Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.

»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin

tyytyväisenä kuin harmistuneena.

Poika seisoi hetkisen mietteissään.

»Hyvästi, isä!»

Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen

silmäkulmien alta.

Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse

ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.

Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän

katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.

Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta

rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja

huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän

jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen

istumaan.

Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»

»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin

itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano

enempää.»

Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä

läpitunkevan katseen.

»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet

isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai

rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi

katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä

petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä

tahansa_!»

Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa

sanaakaan.

»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa

kun...»

Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että

ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.

5. TUMMA TYTTÖ

Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen

vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.

»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.

Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen

ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli

parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,

ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut

ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.

»Talonpojalla lämmin sänky

ja pehmeä pumpulipeitto;

tukkipojalla turvetuutu

ja taivaan kasteesta peitto.

Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,

vaikka saataisi sata markkaa;

kun tukkipojan rinnalla

se talonmies on parka!»

Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla

tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.

»Kun tukkipojan rinnalla

se talonmies on parka!»

kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin

vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina

kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien

sumansoluttajien joukkoon.

Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka

sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se

kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka

vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.

Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin

kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat

sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo

kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden

käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella

viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan

vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna

sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että

vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?

Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.

Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet

istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita

kuunnellen.

Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet

säpsähtävät.

»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.

»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista

ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit

nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on

tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä

miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.

»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä

joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään

rantaan.

»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli

pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan

lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»

Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.

Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan

sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.

»Missä se oikein on?»

»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä

vasten!»

»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»

Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.

»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään

koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,

koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.

Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta

kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa

suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit

enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut

tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti

poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta

kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi

vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se

oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja

rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti

tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen

kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta

pois.

»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen

ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt

mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»

»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi

lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.

»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi

katsoa.»

Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi

koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui

ja puuhaili siellä kotvan.

»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä

ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»

»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä

heiluttaa?»

»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.

»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»

Nuorukainen palasi rannalle.

»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.

»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin

työnseisaus.»

»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»

»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko

häntä, päällikkö!»

»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.

»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»

»Uhkapeliä!» huusivat miehet.

»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta

päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä

saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»

»Varma! Kirves tänne!»

Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi

viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan

epätasaisuuksien mukaan.

»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.

»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.

Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi

pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja

iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut

kotvaan mitään.

Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.

Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja

nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä

välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.

Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.

Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi

kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui.

Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit

rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.

Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten,

joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi

heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja

nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.

Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi.

»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.

»Enkö minä sitä jo sanonut!»

»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»

Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia

varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.

»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan,

jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!»

Tummia varjoja juoksi alaspäin...

»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki

pysähtyivät.

Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki

hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja

laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin

tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja

ruumis vasemmalle kaartuneena alas.

»On siinä poikaa!»

»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»

Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.

»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»

»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja

silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan

siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli

nuorukainen hymyillen.

»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista

samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka

päiväksikin päälle!»

»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan

ja viskasi keksinsä ruohikkoon.

* * * * *

Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten

takana.

Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla

oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.

Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut

kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain

ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.

Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli

muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin

syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki

tapahtui.

Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä

iltamaitoa suureen korvoon.

»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.

Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi

yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli

niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.

Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään

tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna,

hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii

veitikka.

Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo

menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö

mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?

Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön

taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli

huutaa tytölle että pidäppä varasi!

Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.

»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä

puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.

»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään

vastata.

»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä

mitään pahaa tarkottanut.»

»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»

»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen.

»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»

»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me

olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin

sitä kysymään.»

Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee

hän--syrjästäkatselija.

»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...»

»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä

muuta halua kuulla!»

Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska

tuo outokin siihen niin mielistyy.

»Entäs te...?» tyttö kysyy.

»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti

tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka

takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella,

ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija,

nauraa myöskin.

»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».

Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö

sinä kukista, Tumma tyttö?»

»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa

tyttö.

»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä

pidät?»

»Kuinkas muuten.»

»Näkyvätkö ne pihallekin?»

»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»

»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka

hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä

sinun kukkiasi katsella.»

Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:

»Enpäs sanokkaan!»

Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen

semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs

sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan

kukkasista puhuu.

»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.

»Ei!»

»Aitassa?»

»Ei sielläkään!»

»Saunakamarissa sitte?»

»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»

Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs

sinä olet kovasydäminen!»

Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi

remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi

täytynyt punastua.

»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.

»Tuskin--mitäs sitte?»

»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä

kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»

»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.

»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»

»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään

kädestäni ottaa!»

Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka

kauniisti hän katsoo silmiin.

»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.

»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»

»Mitä varten?»

»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»

»Sinä?»

»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»

»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.

Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.

»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan

saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden

on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»

»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan

latelet!»

»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä

ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...»

»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.

»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»

»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»

»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä

sisään.

»Sano, jos osaat!»

»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:

»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»

»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.

»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»

»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»

»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo

nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se

pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,

hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä

kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»

Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä

seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee

pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.

Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.

Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin

maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.

»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»

Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi

lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin

iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen

ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.

»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain

pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin

tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä

naputtaisikaan!»

Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään

tyttöön.

Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.

Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi

pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.

Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara

ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä

sinä nyt teet, Tumma tyttö?»

Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se

katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»

Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän

painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti

vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.

»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi

hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat

alas riippuen.:

»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin

ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»

Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää

räpäyttäneet.

Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo

liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.

Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.

Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja

hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.

Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt

läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen

halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.

Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi

juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.

Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.

»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»

Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:

»Kädet silmillä--ja väriset...?»

Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.

»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En

minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»

»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»

»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan

vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas

heti.»

Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.

Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,

asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen

nojaten.

»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?

Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka

kädestä ottaa...

»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä

kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö

harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä

katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä

todeksi huomaat?»

Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki

muut!»

»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun

suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,

minun Tumma tyttöni!»

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.

»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita

samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän

puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä

olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»

Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia

varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.

»Voi voi!» hätäili tyttö.

»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.

»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus

tulitikulla ikkunan läpi!»

»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen

päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole

sinäkin vaan levollinen!»

Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja

kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.

»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.

Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.

Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte

tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen

natisi.

»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa

ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja

poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.

»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan

ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena

ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se

rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.

»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä

vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»

»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me

pääse täältä poiskaan.»

»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä

vaikka hirren seinästä kiskomaan!»

Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.

Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.

»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet

hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla

varma.»

Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:

»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole

enää levoton, ethän?»

»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin

sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»

He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista

kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.

»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta

loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella

tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»

»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»

»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt

laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut

ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää

tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki

luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin

kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin

rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka

sinua odottaa!»

»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»

»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte

meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä

sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy

kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä

en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»

»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa

nuorukaisen kaulan ympäri.

Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön

käsivarsille vienon punerruksen.

»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara

palsamille.------

* * * * *

Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa

öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita

aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui

reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.

Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,

jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön

tukkijoella.

Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.

Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,

kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän

niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...

»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät

ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta

jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille

huomentani sanoa.»

Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva

katse tarkasti kiinteästi joukkoa.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen

kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.

Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.

Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy

mennä?»

Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.

Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului

ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.

Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona

märkään ruohikkoon.

»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti

nuolena nuorukaista kohti.

Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella

jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.

Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle

ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.

»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat

pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:

»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»

Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään

äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:

»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin

pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli

uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää

kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan

ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku

maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»

»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.

»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua

solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet

vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän

kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen

nimiin ivailtavaksi!»

»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille

ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet

hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin

monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren

makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,

niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin

kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,

jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai

heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä

nouse!»

Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta

hänen jälkeensä.

6. AURINGON NOUSTESSA

»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka

paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»

»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä

kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan

silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin

kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden

lehtiä väräyttää.»

»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun

kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet

lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko

tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin

pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja

kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei

kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me

löydämme oman itsemme.»

»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua

ymmärtää!»

»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian

ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko

maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,

lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa

sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana

ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja

katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,

marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike

häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami

pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.

»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet

kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin

syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.

»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri

ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja

viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»

»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja

silmäsi niin kummasti katsoo?»

»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian

onnellinen...»

»Liian onnellinen--?»

»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»

»Sano se toivomus minulle!»

»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»

»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»

»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»

»Pelkäät--? Minua?»

»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»

»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»

»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka

äärettömästi minä sinua rakastan!»

»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen

palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa

kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan

sydämeen.»

»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen

tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä

myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran

vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan

seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja

riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja

toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja

pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä

tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja

terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme

sulautuvamme valoon ja lämpöön.»

* * * * *

Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.

Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella

päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.

He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa

silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta

ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko

ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.

Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään

yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.

Tyttö kohotti katsettaan.

Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.

Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin

kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:

»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua

katsellut...?»

Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.

Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun

hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.

Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää

noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.

»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä

varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä

lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»

Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi

äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.

»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua

hänelle lohduttavia sanoja.

Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset

huokailivat raskaasti kasvojen alla.

Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän

äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut

ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka

itkivät ja valittivat.

Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin

suortuviin.

Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät

kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.

Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko

kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi

verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.

Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin

ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet

ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei

nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi

ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.

»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin

äänin.

»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.

»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut

minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»

»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä

mitä vastaisi.

»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»

»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille

voin?»

»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille

mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut

minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua

nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»

»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»

»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»

Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja

näytti sitte tytölle.

»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua

päästää?»

»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan

päivä!»

»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään

pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa

sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan

unohtaisi.»

»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen

rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu

ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle

olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän

jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran

omaksesi valitset.»

»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.

»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»

»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»

»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen

sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.

»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin

rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.

»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö

vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.

He irtautuivat ja nousivat.

Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän

miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi

tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn

ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien

suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat

toisensa.

Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin

niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin

ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja

sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää

ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö

olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja

ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,

verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,

häviämätön merkki.

»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen

tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen

sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että

ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»

Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei

sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen

katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta

ulos.

7. PlHLAJANTERTTU

»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi

nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.

»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun

sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.

»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»

»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan

Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä

iloinen.

»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta

sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»

»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.

»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta

pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli

niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin

kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja

lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»

»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.

»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista

kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä

samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»

»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»

»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä

tuijottamaan.

»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen,

ja katsoi häneen tutkivasti.

»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä

muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte

näytti että syksykin on kaunis.»

»Näyttikö sen joku?»

»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin

näin.»

Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin

sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat

jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit

niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä

mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä

katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai

menenkö ohitse?»

»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»

»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en

tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»

»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»

»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...

Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on

ollut näin kaunis syksy.»

»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.

»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa

paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja

hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee

ja mitä ihminen etsii.»

Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan

hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:

»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua

niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»

»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei

elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.

Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se

ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen

silloin muuttuu aivan toiseksi?»

»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»

»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka

ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu

kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma

kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman

kauniiksi.»

»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä

kaikki on kuin kaunista unta.»

»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»

»Sen minä aina muistan, aina!»

»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja

vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti,

etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä

katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi

minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin

lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»

»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi

voinut sitä kauvan kestää.»

»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun

sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki

niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä

minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»

»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.

Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen

takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen

kysyvästi.

Nuorukainen hymyili vastaukseksi.

Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen

kaulansa ympäri:

»Saanko minä olla näin?»

»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä

hänen vyötäisilleen.

Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...

»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen

kätensä hänen olkapäälleen.

»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.

»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen

tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti

tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut

sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.

Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut

suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen

päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen

tytön ruskeita suortuvia.

Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on

kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen

rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen

ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia

suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta

ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.

»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen

tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta

hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn

koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut

hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.

»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä

äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi

hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että

molempien hengitys salpautui.

8. ENSI LUMI

Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen

joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.

Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä

lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät

lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät

kulkuset hevostensa ajokatuihin.

Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla

suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.

Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista

tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo

tahansa.

Ilta alkoi hämärtää.

Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä

kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,

muuan sen kylän isäntiä.

»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.

»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»

»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän

kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä

niitä lähetettiin--tällaisia näin!»

Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.

Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin

kiitetyksi.

Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,

vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:

»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan

antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»

»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä

edelleen hämillään.

»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte

iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä

jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja

pysäytän.

Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket

punottavat.

'Jäikö jotain?' kysyn minä.

'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi

on nyt siellä teidän kylässä?'

'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'

'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'

'Oo!' sanon minä ja naurahdan.

'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.

'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'

'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.

'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.

'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'

'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'

'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'

Sitte se antoi tuon tuossa.

'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.

'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'

'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.

'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'

'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon

minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.

Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa

hyvin!»

»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»

Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi

mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka

tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,

kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut

tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.

Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne

pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt

entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi

niminen nuori mies.

'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja

keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää

mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta

joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että

jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan

kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen

ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'

Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain

hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on

kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää

vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan

solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin

avata--ja hymyilee.

Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu

juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö

sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka

matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee

hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja

lähtee jälessä.

Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen

rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän

punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa

asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin

sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään

katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja

menee sitte karjankeittiöön...

Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.

Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.

»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi

varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää

että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.

Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä

häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»

Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin

hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.

Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä

kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan

mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja

kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa

uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen

kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.

»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta

vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.

Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla

kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::

»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko

Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,

minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»

Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään

ja silmiin nousee himmeä kimallus.

Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo

raskaasti alas.

Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta

nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee

ulos.

Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä

lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.

9. ANNANSILMÄ

Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.

Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella

kukki.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt

talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen

ikkunallaan hymyilisi.»

Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta

alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä

kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun

ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä

kukkimasta lakkaat.»

Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.

»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän,

painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia

terälehtiä vasten.

»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan,

nyökäyttäen päätään pihallepäin.

Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon

työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.

»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan

kautta portaille.

»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,

mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan

aitanräystään alle pystyyn.

Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.

Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön

eteen.

»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä

tytön poskille.

»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen

ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja

miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»

»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti»,

nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet

sillätavoin takaperin kynnyksen yli.

He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.

»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi

nuorukainen tupaan tullessaan.

»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»

»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi

nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä

istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne

vieläkin teen.»

»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»

»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä

minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»

»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»

»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan

huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä

tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin

täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan

toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa

kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»

»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat

nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi

mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»

»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»

Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta

pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:

»Nyt lähdettiin!»

Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.

»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin

käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari

viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo

hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa

jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas

tuonne!»

Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja

katsoi hymyillen pihalle.

»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset

rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja

äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti

naputtaa ikkunanlasiin?

'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei

se kuitenkaan pysy pystyssä.'

'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me

ponnistaudumme liikkeelle.

Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me

hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen

poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.

Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin

hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä

kiedot kätesi niin kauniisti...»

»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin

puolittain tosissaan.

»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista

ilman minun apuani.

Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä

ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja

siitä se alkaakin jo hakkuualue.

Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on

juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.

'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.

'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat

oksilla kuin sinun silmäsi.'

'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi

uskonut että metsä voi olla niin ihana.'

'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas

tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki

tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin

rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea

parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet

puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat

tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee

paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'

'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'

'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden

kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä

miehiä katsomaan!'

'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan

että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.

Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme

toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme

kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.

'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.

'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin

pulskasti, muista se!'

Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja

tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.

'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.

'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa

syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake

se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.

'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt

maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',

selitän minä miehille.

'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'

'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se

noin loitolla seisoo.'

'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.

'Onhan niitä', minä vakuutan.

Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien

suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin

maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se

nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä

silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran

minä.

Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se

näppärä!'

Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.

Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se

semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!

Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se

miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista

kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan

täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne

harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia

osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut

silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.

'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»

»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.

»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran

tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään

paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'

Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu

mainiosti.

Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta

kuivasmännystä nuotiota.

'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän

nuotionsa ääreen', sanon minä.'

Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan

että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan

sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.

Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä

olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale

ainakin.

Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja

maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen

ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.

'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.

'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.

Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.

Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla

ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.

Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja

ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa

lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki

paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi

kuin vastikään uunista otettu.

Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.

Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni

pieniksi suupaloiksi.

Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun

valmistuksiani.

'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja

tarjoan.

Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.

Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen

silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:

'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'

'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!

tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»

Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään

nauruun.

»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän

päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän

pieni hiiri...

'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan

kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.

Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä

minun kylkeni suojassa.

Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen

ääressä.

'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.

'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta

olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun

korvaasi.

Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte

minulle.

'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä

hymyilet--miehet hymyilevät.

Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen

hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle

annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.

'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas

jatkaa syöntiään.

'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.

'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan

varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.

Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa

repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun

valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt

kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,

vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.

Sitte me jo lähdemmekin.

Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:

'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille

pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'

'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.

'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin

on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'

'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä

varten tullut, että kaikki näkisi!'

Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki

alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:

'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja

mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.

Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan

veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman

mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.

Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.

'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun

kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'

'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla

tekee.'

Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»

»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.

»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo

kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.

Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.

Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun

on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin

punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset

sen kuin vyöksi uumillesi.

'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä

hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain

heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä

kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'

Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin

kotona ja istumme täällä sisässä.»

»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin

tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»

»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin

sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»

»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.

»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä

reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin

suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko

ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä

kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se

äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein

katsella!»

Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella

olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään

ole.»

»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä

nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»

Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»

»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!

Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo

valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset

veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»

»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.

»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja

vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden

edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen

edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä

pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja

tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»

»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen

alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä

liikkui.

»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen

valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin

pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi

luonut.»

»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.

»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän

välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai

hurjaa syleilyä?»

»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.

»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani

kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.

Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja

rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet

minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»

»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella

ollut onnellinen?»

»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin

iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä

olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan

torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö

mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu

tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»

»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»

»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin

sinnepäin.»

Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.

»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään,

hellä loiste silmissään.

»Kyllä kai--en minä voi tietää.»

»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei

kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä

minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»

»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.

»En minä sentään kehtaakkaan.»

»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran

minulle jotain, kerrothan?»

Tyttö loi katseensa alas.

»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina

katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin

tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta

myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»

»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole

koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin

toisiamme...»

* * * * *

Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina

vierivät.

Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.

»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen

itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,

sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan

rakastetulleen antautumaan?»

»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»

»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes

kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni

valmis kaikki uhraamaan.»

»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas

selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.

Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä,

sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.

»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa

syvyyttä!»

»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista

tyttöä?»

»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»

»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»

Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät

pilvet.

Kummat ourut koskina kuohuivat.

»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka

palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä

epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»

»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.

Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.

Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen

miltei katui kysymystään.

»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani

epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi

tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.

»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit,

kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän

onnemme on kahdenkertainen.»

Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin

sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton

koetus.

»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö,

»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta

minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän

väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian

lähdet?»

He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain

vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat

tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.

Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.

Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,

hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi,

kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.

»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.

»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät

nuorukaisen poskea vasten.

Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja

avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa

löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että

hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön

itseensä ja yhdytti hänen huulensa.

Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se

toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta

huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.

Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja

kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.

»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua

rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.

Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä

yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.

»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi

äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan

minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä

tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole

vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja

syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina

päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,

jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo

sukkaa.»

»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja

ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen

mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.

»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin

mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»

»Joka on...?»

»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää

salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi

asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»

»Ei, ei usein.»

»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein

kahdenkesken--niinkö?»

»Niin, niin...»

Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi

tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy

vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten

taasen hänen mielensä pahottaneensa.

Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain

kaukaiseen etäisyyteen.

»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.

»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen

väräjävällä äänellä.

»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».

»Juuri nyt.»

»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.

Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.

»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono

kun pyysinkään...»

Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,

hetki hetkeltä kasvava liikutus.

»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän

kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.

10. KOSKENLASKIJA

Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin

kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.

Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina

ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin

vaahtopäinen Kohiseva itse.

Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin

komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes

muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.

Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä,

eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.

Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat

tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset

loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä

tukeista puhdistelivat.

Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.

Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia

kastellen.

Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.

Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.

»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo

puhuttu--se ylpeä!»

Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään

etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti

tyttömäisen itsetietoisesti koholle.

»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään

askeleitaan.

»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli

neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole

aivan tavallinen!»

Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.

»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.

»Jospa saat nenällesi!»

»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.

Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.

»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö

uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan

koettakoonpas!»

»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti

nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta

päättävästi ohitse.

»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.

»Sepä joltakin näytti!»

Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä

loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.

Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen

pysähtyi.

»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin

kohteliaasti.

»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran,

että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.

Äänettömyys.

»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.

Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun

vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin.

»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen

valmis, odotan vain jatkoa.

»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta

metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»

Tyttö suoristausi:

»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos

lieneekin tapa sellainen muualla!»

»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja

tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä

tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi

kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön

ensi iskun häikäilemättömyys.

»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi.

»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla.

Hyvästi!»

Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista

hän ei sentään ollut odottanut!

Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä,

hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.

»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi

tyttöä terävin silmin.

»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.

»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä,

että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus

huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa

se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää,

se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi

nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen

toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista

uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

»Hyvästi!» kuului puutarhasta.

Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat»,

puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

* * * * *

Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta

väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin

liikehti sankkoja parvia.

Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.

»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar

torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut

vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta

takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka

tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja

ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän

auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On

tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.

Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että

veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön

maksettavaksi, jonka mies hävii.»

Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin

kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan

usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»

»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

»Se!»

»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä

päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä

sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Jo on uuspeili!»

»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos

joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin

kuuluva tokasee.

»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja

polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.

Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet

housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä

karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista,

noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret

ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä»,

sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti

paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt,

ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä

tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu

laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan

tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä

kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä

vetoa lyöneet.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille

kätensä.

»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei

kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet

senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»

Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain,

kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla,

kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla

on tulipunainen takki.

»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi

laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen

uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä

odottavat.

»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän

vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään

uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi

peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen

kuulee jokainen sillalla seisova.

Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo

punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken

varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri

kaivanne onkimiehiä...?»

»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka

tapauksessa.»

Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli

kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa

ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti

tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa

vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin

jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi

päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa,

vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään,

kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku,

tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot

syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen

»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen

hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä,

elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä

tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan

tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle,

jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä

eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.

Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.

Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään

poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.

»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien

selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.

»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet

karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.

Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.

Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään,

purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.

Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla

laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.

Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen,

lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.

Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.

»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt

hyvää, kyllä se tietää!»

»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää

pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään,

»sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.

»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.

Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee

ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta

taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää»

holottaa.

»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen

sillalla huudahtaa.

»Ei ole nähty! Jo on, jo on!»

»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla

vakava ääni.

»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen

huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee.

Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.

Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta

laskumies seisoo terhakkana.

Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen

poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää.

Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan

syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento

huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään

seisoo.

Syvä hengähdys sillalla.

»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa

tanssiaskelta.

»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.

Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?

Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja

odotus kasvojen jänteitä pingottaa.

Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen

takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen

kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi

kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin

kiitää.

»Se ei ollut enää leikkiä!»

»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»

Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.

Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!»

kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.

Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat

nousevat.

Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita

uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.

Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa

Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä

rantaa ylöspäin rientää.

»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!»

sähähtää hammasten välitse.

»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.

»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki

lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy

vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.

»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua

sanaa sillalta.

Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla.

Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen

salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen

huojuukin.

»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!»

»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin

tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.

Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.

Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon.

Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi

kahtena--sininen paita kuohuihin katoo.

»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.

Sininen paita kuohuista vilkkaa.

»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»

»Miehet hoi, varallanne!»

»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»

»Ei, ei, keskemmältä se menee!»

Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui

torjuen vahtimiehille nyrkkiä.

Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen

väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.

Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma

tuumalta sininen paita nousee.

Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.

»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki

viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.

Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen

takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen

takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi.

»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo

Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»

»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa

nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä

helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.

Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen

kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja

silmäänpistävän syvällä uivan.

»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»

»Erilainen taitaa ajajakin olla!»

Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan

koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja

yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin

huomattavasti kuin tervehdykseksi.

»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin

kauniisti heille hyvästi heitti.

Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät.

Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija

niinkuin permannolla.

»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»

Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa

keinuelee.

»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»

Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää

tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.

Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran

takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo

kuin permannolla.

»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista

nähty!»

Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky

sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.

»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen

sorina.

Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii

kuin vietereillä.

Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät

syvään--päät sillalla kurottuvat.

Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin.

Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita

taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo.

»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»

»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»

Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.

Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo

ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee

temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen

selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään

kallionrintaan piirtää.

»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan

hurrata.

Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa

lähenee.

»Nyt se on jo viimeinen!»

»Mutta pahin!»

Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa

vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän...

siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.

Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee

pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä

alkaa imeä.

Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa,

toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.

Vanha silta sätkähtää.

»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»

Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa

jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.

Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa,

päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa

kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.

»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»

»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»

»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»

Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä

tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa

tempaa.

Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa

juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää

kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen

johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.

Alaspäinjuoksua ... huutoa...

Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa

vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä

se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.

Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja

heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin

paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava

riemuhuuto kierii rantoja pitkin.

Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät.

Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea,

liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän

matkan päässä.

Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö

katsoo alas.

Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja

lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut.

Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti

hattuaan.

Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.

»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole

sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.

»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja

lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies

lapikkaineen sikaareineen.

»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole

enää silkkaa Olavia...»

»Ohoh!»

»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se

laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.

»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas

sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»

Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin

ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.

Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty

helottava ruusu.

Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan.

Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä

ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.

Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö

hyrähti hiljaiseen itkuun.

11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö

katsoen häntä lämpimästi silmiin.

»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen,

leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti

eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»

»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi.

»En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!»

Puhe katkesi------.

»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä.

»Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä

kertoisin.»

»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan

ymmärrä.»

»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»

Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin

pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli

harhaillen eteensä.

»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole

kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin

se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.

»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista

satua, mutta nyt...»

»Mutta nyt...?»

»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä

kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...»

Puhe katkesi taasen------.

»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin

arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»

»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö

minun, ja kuitenkin minun täytyy!»

»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen

epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä

mitään puhunut?»

»Kyllä, kyllä he elävät.»

»Jos olisit heidän luonaan...?»

»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.

»Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi.

Nuorukainen oli hetken vaiti.

»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei

kiinnitä mikään!»

Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua

jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.

»Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.

»Mitä sinä toivoisit...?»

»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.

»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.

»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein

rajusti.

»Vihamiehinä--?»

»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen,

niin se olisi parempi!»

»Miksi?»

»Siksi--sanonko minä suoraan?»

»Sitä minä toivoisin.»

»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin,

»ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin

ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä

luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä,

suurta ja kokonaista.»

Tyttö ei vastannut hetkiseen.

»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin

väräjävin äänin.

»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet

estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä

kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä

ottaa.»

»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?»

»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»

Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.

»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.

»Sanovaan!»

»Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte

kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus

muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»

»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei

sanonut mitään, ainoastaan katsoi.

»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö

tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...»

»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.

»Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi

tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut,

onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse

ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.

»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa

enempää kuin mitä jaksat--pitää?»

Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli

sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.

Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut

uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.

»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän

vihdoin.

»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_

pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen,

katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta,

silmää räpäyttämättä.

»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen

toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön

kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.

»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.

»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän

vihdoin vaivoin vastatuksi.

»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen

tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.

Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.

»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä

on vielä joku kolmaskin!»

»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan

silmiin.

»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»

»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi

parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän

rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»

Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.

»Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.

»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään,

ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet

varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»

Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.

»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta

minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin,

mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä

on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»

Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.

»Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen.

»Mutta kun en minä tiedä itseäni!»

»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.

»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...»

Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.

»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon

saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn

aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään,

niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»

Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista

käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä

saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se

kuin olen.»

»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.

»Kyllä minä sinua ymmärrän.»

»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen

äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!»

* * * * *

Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.

Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan

alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.

Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten

vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen

ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät

jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.

Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää

matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.

»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin

asioillaan.»

Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.

»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se

tuo on jätetty?»

»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta

hän jo tuleekin!»

Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.

Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt.

Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan

tulee?

Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet

yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys,

vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.

Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.

»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan

sanonut mitään.

Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.

Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään.

Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen

tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.

»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.

»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»

Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.

Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen

takaperin lahdelle.

Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä

jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan

ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.

Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon,

lakaten melomasta.

»Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne

annetaan vaivaisille.

Tytölleni olisin kelvannut,

vaan en kelvannut vanhemmille!»

Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei

säpsähtämään.

»Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja

kuuntele!»

Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja

jatkoi sitte toisella sävelellä:

»Kosken rannalla kotini seisoo,

ja vaahto se seinään lyöpi.

Maailman koskissa jalkani kastuu,

sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»

Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!

»Eikä se ollut kevätpäivä,

kun minä tänne synnyin;

vaan se oli synkeä syksypäivä,

kun minä kulkija synnyin.»

»Äitini itki ja kukkia katsoi,

kun mua kuopusta kantoi;

tulipunakukkaa äitini katsoi,

kun mulle rintaa antoi.»

Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat

kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan,

jokainen vain odotti.

»Se kukka mun tielläni punotti,

se oli niin kaunis ja suuri;

sen riemuin rintaani painalsin,

vaan siin' oli murheen juuri.»

»Sen kukan tähden kotoa läksin,

ja isä se polki jalkaa;

ja äiti itki ikkunan luona:

nyt sinun surusi alkaa!»

Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.

»Se on se tulipunakukka,

tulipuna-, tulipunakukka!

Sinä sen kukan kyllä tunnet,

sinä tyttö, tyttö-rukka!»

Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi

soutaa.

Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja

innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti

niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.

12. VEDENNEITO JA AHTI

Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.

Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja

pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia

kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.

Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle

katsoen.

Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla

valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää

käsivarren varassa.

Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.

Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin

päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki

sillä kohti suoraan rantaan.

Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa

nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää

vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään

välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se

vesi, joka heidät erotti.

Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta,

sanaa sanomatta.

Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.

»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.

»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että

se tuskin kuului toiselle rannalle.

»Enkä minä sinua ajattelematta...»

Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»

»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö

empien.

»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä

miehet tulevat heti illalliselta.»

Hän mietti hetkisen.

»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä?

Uskaltaisitko tulla kopukalla?»

»Kyllä minä uskallan.»

Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi

kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi

toiselle rannalle.

»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen

tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui

lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut

mitään.

»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä

tämä keikkuu soutaessa.»

Tyttö istui, nuorukainen sousi.

»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi

nuorukainen, kun he astuivat rannalle.

»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että

nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut

ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.

* * * * *

Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti

puhellen rantaan.

Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa

hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei

kumpainenkaan ollut ajatellut.

»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.

»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä

ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.

»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja

minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»

»Eikä täällä ole missään venettäkään?»

Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat

miettimään.

»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.

Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.

»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.

»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä

avartuivat ja kirkastuivat:

»Kyllä, kyllä minä osaan!»

»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?»

kysyi taasen nuorukainen.

Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä

hurmaavaisuudesta.

»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat

toisiaan pitkään.

»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi

puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.

Kyllä se hyvin käy!».

Hän riensi nopein askelin alaspäin.

Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi

luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.

Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla,

poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.

»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui

nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.

Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti

saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa,

kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte

vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä

leuvan alle.

»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin

joelle.

Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi

kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi

katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.

Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät

koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui

siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti

sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.

Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.

»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»

Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.

Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen

uintia.

»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki

ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen

kanssa ei pelkää mitään!»

»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä

kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka

tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja

kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»

Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen

varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon

--huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin

hauskaa katsella kun sinä uit.»

»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan

suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan

arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on

luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia

salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava

tuli.

Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen

uintinsa.

»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin,

heittäytyen uimaan.

»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät

rinnakkain toista rantaa kohti.

Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon

tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka

paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.

»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En

minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»

»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.

»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.

»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.

»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa

kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me

muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme

iloitsee.»

»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.

He saapuivat hiljalleen rantaan.

»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin

omia vaatteitaan etsimään.

Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.

»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.

Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien

lomitse.

»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten...

»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»

Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi

mieleensä painaakseen.

He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja

seisahtuivat siihen.

»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä,

»kuinka vaikea minun on sinusta erota!»

»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.

»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»

Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä

kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja

epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen

hänen vyötäisilleen.

Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja

kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.

Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti

syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä

lujempaan.

Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä

miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.

»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.

»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.

Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne

olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni

veripisara.

Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi

selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän

ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla

veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä

hetkenä hukkunut.

Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla

vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut

horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.

13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA

Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista,

metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.

Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä

syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella

kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä

niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan,

ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii

paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia

päiviä vuodessa.

Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn

vartijaa.

Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja

katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla

olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.

Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää

päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain

kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan.

Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät

tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä

eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä

savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.

Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten

mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä

loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.

»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku

joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi

virtaa.»;

Useita päitä kohoutui yhtaikaa.

»Mutta eikös siellä istukkin joku...?»

»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä

paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»

»Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee

vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.

»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa

eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään

tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»

»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan

piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a,

kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»

»Oikeinkos te sen itse näitte?»

»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut

niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä

sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»

Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.

»Olikos se sen sulhanen?»

»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä

silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun

ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja

ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se

katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs

ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»

»Entäs sitte? Entäs sitte?»

»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä

sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se

neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää

olekkaan...»

Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut

pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.

»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas

kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä

ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun

kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa,

ja istui ihan samalla paikalla.»

»Mitäs se oikein teki?»

»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»

»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän

olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»

»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!»

Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin

huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain

kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava

runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa.

»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin

Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen

lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen

tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee

minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.

»No...?»

»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi

ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan

lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja

se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri

ja jään katselemaan hänen jälkeensä.

»Olikos se nuori?»

»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja

katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen

minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja

kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan.

»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana

tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'

Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.

'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.

'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu

rannalla.

Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse

pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.

Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi

pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään

kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!

Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin

valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa

tällaisilla jätkänkourilla.»

Kukaan ei virka hetkiseen mitään.

»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.

»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»

»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?»

»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen

herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.»

Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi

syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti

huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.

»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.

»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi,

ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän

niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»

»Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla

hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se

rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi

pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa

käymään, niin käypi vaikka takaperin.»

Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa

hihittivät.

»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen

mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan

maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä

pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin

tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan

muistellut.»

Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.

»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies,

kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä

niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä

asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy

mihin vellikuppiin tahansa.»

Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli

miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa

tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia

osottaen häntä sormellaan.

»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti

nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään

tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi

rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole

voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»

Ukko vaikeni.

»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi

se, joka äsken sormellaan viittoili.

Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että

suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka

harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu

messinkihelainen väärävarsi tärisi.

Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka

keskustelua.

»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa»,

sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.

Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana

runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean

häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.

»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.

Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat

hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla

väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'

»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja

astuu rantaanpäin.

Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja

rientävät jälessä.

14. TUOMENKUKKA

»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä

tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö,

Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»

»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!»

»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä

ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen

johtaa.»

»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä

sen nyt sanoit?»

»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me

kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja

me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä

viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti

sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme

kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»

»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi

tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun

sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»

»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä

päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa

kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!

Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan

ole niinkuin sinä.»

»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla

sellainen!»

»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.

Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin

syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun

tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»

»Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta

sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»

»Eivät.»

»Miksi--? Eivätkö ne osaa?»

»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka,

kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä

silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja

heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen

katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi

sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan

meidänkin käteemme.

»Niinkö se onkin...?»

»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on

nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas

on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän

pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet

kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja

kiehtoo!»

»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»

»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava

oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei

mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan

sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»

»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä

äänellä.

»Mitä, mitä sitte?»

Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja

upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento

ruumis värisi.

»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»

Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä...

kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»

»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»

»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?

Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun

kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...»

Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen

yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä

pistänyt tulisena kipinänä.

»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.

»Sehän on aivan järjetöntä!»

»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua

rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini,

ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»

»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»

»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»

»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen

häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»

»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä,

jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»

Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:

»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat

suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä

tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja

muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»

»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai

itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain

kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»

»En, en haudassakaan!»

»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta

joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani

onnellinen?»

»Ei!»

»Onko se sitte minulle välttämätön?»

»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna

minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä

kuin saada vaan sinua rakastaa.»

»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!»

»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta

saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja

siunata sinua...»

Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:

»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan

koskaan kuollut onnesta?»

»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?»

»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?»

»En minä sittenkään luule.»

»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?»

Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.

»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan

ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään

muuta tahtoisi.»

»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?»

»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan

hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...»

15. SISAR-MAIJU

Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka

kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen

kalvakoihin kasvoihinsa.

»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.

»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä

minä sen hyvin tunsin.»

»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut

hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...»

»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»

»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.

Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista

tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja

Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun

hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen

suojakseen levitettyinä.»

»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi

iltahämy vakavasti.

»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten

välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi

kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan

saa viedä Olavia, ei vaikka!»

»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja

äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän

se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»

»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine

keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään

ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas,

ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee

suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä,

ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen

terve poika.»

»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei

sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»

»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin

heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan

minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja

naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa

väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä

korvalehdestä tai tukasta...»

»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!»

»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen

peto olin...»

»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»

»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti

istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi

sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»

Nuori mies vaipui mietteisiinsä------.

»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin

viekotellakseen häntä jatkamaan.

»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien

mailla!»

»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se

nyt on.»

»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun

luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä

olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä

näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja

solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme

pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi

päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät,

niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset,

joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi

hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että

niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...»

»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt

olisi!--Entäs sitte?»

»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei

yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi

kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin

talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään

että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi

kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti

silmiini:

'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'

Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin:

'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!

Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'

'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän

munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi

tupruaa--ja tämä se on raitista..!'

Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni

aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin

minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta

tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'

Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän

hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.

»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki

muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.

Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.

»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee

silmässä...?»

»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua

noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä:

'Olavi, sinusta kerrotaan...'

'Mitä minusta kerrotaan--?'

Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:

'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit

tyttöjen sydämillä--onko se totta?'

Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.

'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!'

Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.

'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo

minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä

tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt

olemme.'

'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin,

ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin

veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'

'Kyllä minä joskus voinkin.'

'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö

sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'

'En!'

'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä

voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei

koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä

olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'

'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!'

sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin

helmaan.

'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla

nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on

puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän

silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin,

sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'

'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen

sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina

kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'

'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen

molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran

perästä------»

»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.--

»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes

tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit

aivan toinen mies.»

Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.

»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on

sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni

ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun

mittauslistasi osaan kirjottaa?'

Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin

silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin

Sisar-Maiju!

Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni

kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja

niin vierähtää hetki toisensa perään.

Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että

sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja

oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi,

eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma

konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.

Minun täytyy pakostakin nauraa:

'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'

Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten

minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.

'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä

on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'

'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä

kestää...'

'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta

kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan

haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa

raataneet.'

Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.

'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän

että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on

kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'

'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.

'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö,

millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää

ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri

niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot

kuivata ja raivata?'

'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'

'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri

yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta

sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'

'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada

sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'

... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin

sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa

heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja

me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse

käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän

lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»

»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden

tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko

selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!»

16. ELÄMÄNLANKA

»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja

ihmeellisen laulun.

»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni

säestäisin.

»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta,

jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun

tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin

elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»

»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja

soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle

vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa

lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»

»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä,

Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että

kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»

»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi

silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut

muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?»

Nuori mies oli hetken vaiti.

»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä.

»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa

minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus

muitakin rakastanut?»

»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen

polviaan. »En minä itseäni ajatellut...»

»Vaan...?»

He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.

»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»

Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:

»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin

arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen,

joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»

»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä

tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista

antaa kuin kerran?»

Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi

äänetönnä eteensä tuijottamaan.

»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.

»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin

kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena

kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole

minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen

rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen

yli.»

»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja

minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.

Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia,

sitä minä en ymmärrä?»

»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on

aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on

aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä

minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan

kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen

kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään

ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet

esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»

»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»

»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten

salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole

vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja

tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä,

tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki

kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet

kertaakaan liikahtavat.»

»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?

Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»

»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko

olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan

päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa

ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman

aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen

ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä

pitää.»

»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta

miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein

siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?»

»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi,

että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.

Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää

siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä,

hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...»

»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»

»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä

talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat

jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui

takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset

kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...»

»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.

»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides

ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»

»Siellä kylmässäkö--?»

»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin

mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen

vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla

kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...»

»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja

vielä enemmän kuin mies?»

»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui

lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt,

etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin

tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä

ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki

tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he

hymyilivät.»

Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen

väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.

»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä

niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin

täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä

mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä

vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen

silmiinsä.

»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä

väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.

»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö

katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.

Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he

keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja

haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi

sen läsnäolon.

»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka

ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä

päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt

hänen eroamattomaksi jatkokseen.

Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.

Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja

sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne

olisivat kuuluneet hänelle.

»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö.

»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka

kaunis sinä olet.»

Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.

»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte

sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?»

Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.

Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän

numeron, jota oli vaikea saada pois.

»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää

leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut

mitään.»

»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!»

Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti,

laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.

Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen,

joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän

kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia

lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä

pahottamatta.

Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.

»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin

lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin

vaikea olla.»

»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen

kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta

toiste--ymmärräthän?»

»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»

Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi

sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen

kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan

ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen

keskelle suuria kysymysmerkkejä.

Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti

silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi

äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.

»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»

»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain

erikoista.

»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni

kertoisin sen sinulle nyt.»

»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena.

»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin

satuja sepittää.»

»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti

tyttö.

»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat

kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?»

»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne

rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi

kielin kertoa.»

Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen

alku teki.

»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää

salainen ajatus.

»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja

kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä

poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa

kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan

nähdä.»

Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa

juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»

»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane

minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei

kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'

Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän

tytöltä.

'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.

Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja

piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen

kohdalle...»

Vieno väristys kävi tytön läpi.

»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat

ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän

suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.»

Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi...

»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli

merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»

»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei

minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»

»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.

»Vaan tyttö?»

»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu

pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika

yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen

vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö

tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä

miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen

merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.»

»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.

»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte

sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin

oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli

aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.

Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.

'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.

'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla

rintasi!'

Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään

tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi

tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä

salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun

mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että

minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin

miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja

iski sen merkin läpi hänen rintaansa...»

Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka

Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.

»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se

loppu oli niin kamala.»

»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan

kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se

vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»

»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa

mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.

»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan

portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.

'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon

merkki rinnassasi!'

Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli

raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö

yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi

Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen

ollut--astu sisään, tyttäreni!»

Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella

pohjalla uunissa.

»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän»,

kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä.

»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...»

»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut

vieläkään...»

»Eikö vieläkään--?»

»Ei!»

Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli

kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri

ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:

»_Anna minulle se merkki_!»

Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen

kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.

»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa

sellaista tehdä», hätäili hän.

»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!»

»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...»

»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?»

»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan

minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.»

»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?»

kysyi hän värisevin huulin.

»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän

minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen

koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...»

»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää,

sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi

ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»

Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka

riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine

nauharuusukkeineen.

»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!»

»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon

käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»

»Niin.»

»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?»

»En, niin lapsellinen minä en ole.»

»Kukan?»

»En niinkään lapsellista.»

»Muistovärsyn?»

»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!»

Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta

hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut

hänen ympärilleen.

»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!»

»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut

kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan.

»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.

Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa!

Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta

syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä

kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja

ijankaikkisesti!

Hän nousi ja äänessä oli tulta:

»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»

Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut

hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja

vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.

Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus

kasvoillaan.

Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:

'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä

annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'

Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin

vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.

»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa

huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.

»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet

poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja

aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin

ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»

Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä

kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää,

pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä

kummaa hänelle on tapahtunutkaan--?

Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa

kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja

kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei

voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima

hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa

ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea

kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen

otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen

polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne

kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista

lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.

17. TUMMAT JUOVAT

Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut

partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.

»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli

hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»

Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä

kerran.

»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän

minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»

Hän aikoi juuri nousta.

»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili.

Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:

»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»

»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan

silmiesi alle_!»

Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä

tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja

ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat

juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?»

huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.

»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.

Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.

»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.

»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on

nyt 'merkki'--pyytämättäsi.»

Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut

kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut.

Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara

mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»

Hän katsoi.

»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso

niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?»

Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset

matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi

pusertua hänen otsalleen.

»Lue ne!» huusi takanaseisova.

»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!»

»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!»

Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.

»Montako niitä on?»

Ei vastausta.

»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan

ruoskan vinhahduksen päänsä päällä.

»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän.

»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»

»En!»

»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?»

»En minä tiedä.».

»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»

Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti

painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:

»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä

lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja

itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja

itsensäpettämistä...!»

»Jo riittää!»

»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin

muistatkaan.»

»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.

»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä

muuta'...»

»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi

peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet

helähtivät lattialle.

Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma

lieska.

»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan

polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!»

Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.

18. KAKSI IHMISTÄ

Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.

Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori

rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin

kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies.

-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja

siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta

teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?»

Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen

suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.

»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva.

»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on

mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen

hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle

ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut

aivan luvan perusteella.»

»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu

kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille

voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta

vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä

riennän avuksenne.»

Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei

voinut olla nauramatta.

»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän

kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla

minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut

ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»

Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:

»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne

se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»

»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut

tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että

puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno

rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»

»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»

Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen

suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.

»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän

keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä

suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko

rouva...»

Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään,

mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.

Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui

kodikkaaksi----.

----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla

lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme

riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan

sitähän ei sovi sanoa!»

»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»

»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista

lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko

lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti.

»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme

kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja

kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte

huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja

kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva

haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»

Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.

»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»

»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun

täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me

häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me

matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat,

mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää

meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin,

siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»

Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen

säestykseen------.

------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen

kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan

sellaiseen puhetapaan tottuneet?»

»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.

»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin'

on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu

punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat:

'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole

valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia

kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä

sydämemme janoo?»

Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä

kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo?

Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta

keskustelemaan?'

»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka

oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen,

»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat

hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että

niin on parempi.»

»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja

iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja

joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen

huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean

sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia

lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------.

------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella

verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_

avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi

puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä

naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?»

»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen

levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän

jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'

»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa»,

jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta

nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai

tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se

on vedessä?»

»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella

äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan

väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet

kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»

Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:

»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä

luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei

hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän,

melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä

asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että

teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset,

pettymyskin on suurempi.»

»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?»

»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin

ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin

pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia!

Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän

haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle

koko hänen olemuksensa väreilee?»

»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta

ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»

»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa,

jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka,

kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita

kaikki tyyni!»

Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki

nuoren rouvan läpi.

»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun

tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte

ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei

olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa

myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää

kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»

Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi

päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.

Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.

»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.

»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi

ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja

loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen

voitonvarmuus.

Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos.

Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen

olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva

äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.

»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän

hermostuneesti, kääntyen ympäri.

»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen

hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että

rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten

keksimistä siteistä!»

»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva

tulistuneena.

»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa.

Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja

samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka

'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla

varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja

hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen

armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin

navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea

koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia

kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on

luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»

Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja

sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.

»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi

nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen

kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan

läheltä kuuntelee.

»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista

ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne

eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette,

vaan...»

Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle

sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan

paloivat tummanpunaiset täplät.

»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon

vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen

perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei

lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa

niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta

sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa

kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»

»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva

hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä

vaunusta ulos.

»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja

kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------.

------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin

te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä

_sabinittariksi_!»

»Sabinittariksi--?»

»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan

oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä

tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten

ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin

hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä

etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja

jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman

vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»

»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta»,

vastasi nuori rouva hämmentyneenä.

Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina

lepattivat.

Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä

maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi

seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla

viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.

Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.

Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.

Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää

katsoi häneen avuttomina.

»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen

toiseenkin käteensä.

Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi

kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen

käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.

Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät

rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen

syleilyyn.

Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa

pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti

ja painui itse lysähtäen penkille.

»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia

roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään

tahtoisitte olla mikään sabinitar!»

Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui

jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.

»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla.

»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme

uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on

himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei

pisaraakaan!»

»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te

tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...»

»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin

että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»

»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.

»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te

ette rakasta lapsiannekaan!»

»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.

»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä

muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se

sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä

hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne

ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte

'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen

fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä

ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo

etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin

tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei

ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»

Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut

pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.

»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori

mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun

veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun

suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä

arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin

ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et

ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn

puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki

muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»

»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te

kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»

»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi

kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni

puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt

mullassa.»

»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi

nuori rouva rauhallisempana.

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:

»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni

mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut

kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi

ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka

elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun

kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä

joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te

... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa

ettei 'ihannetta' olekkaan?»

»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla

ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he

ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät

huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän

eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet

minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa

sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte

roomalaisianne.»

»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.

»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi

luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan

polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»

Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------.

------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on

kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä

sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.»

»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken

tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen

kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi

kyyneliään pidättää.

»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui

nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta

väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse

tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii

se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja

mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät

meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus!

mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja

meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä

olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»

»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»

»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te,

rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa,

jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin

parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me

muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä

täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta

hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa

kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin

on kylläksi kylmä sydän.»

»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori

rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.

»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette

sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään

kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat

ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole

muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia,

jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä

pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille

rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!»

Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.

»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te

silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme.

Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin

muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan

huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.

Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä

asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta

himmensi hänen silmänsä.

»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti

penkille.

»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai

ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen

nähnyt...»

19. MALJA POHJAAN!

»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen

yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.

»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja

minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen

minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen

humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!»

»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän

kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten

tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»

»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!»

Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille

kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät,

puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat

sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.

Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei

liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset

valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut

arkitamineissa työhön.

Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin

osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan

kuristaa ja jyskyttää.

Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten

ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.

Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana,

tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän

kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.

Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku

lennähtää auki.

»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'?

Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää

paukahtaen kiinni.

Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua

tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko

katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.

Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi

pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän

rientää miltei juosten keskikaupungille.

Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo:

'olenko minä karjapoika?'

Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»

»Ei!»--Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!

Rivin päästä hän sen vihdoin löysi--lihavan, punaisen naaman ja

hätäräiset, vilkkuvat silmät.

»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»--kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria

tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä--niinkö?»

»Niin.»

»Herra on hyvä ja istuu!»

Katu jyrisee.--Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.

Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.

Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.

»Flickorna ä' int' hemma nu!»--luukku sulkeutuu.

»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä

pian!» huutaa Olavi.

»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...» Ajuri

kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.

Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.

Taasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja

ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.

»Selvä--ja nuori--eikä rahasta puutetta», selittää basso.

Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen

ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois--silloin ovi

raottautuu.

»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin----

»Iltaa--stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu

tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.

Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa

vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.

»Istukaa!--Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti...

rukkaset antoi, vai?»

»Niin--miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein

mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän

tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja

valehdella--muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.

»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän

tulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina

ikävä.--Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.

»Nättipä tietenkin--melkein yhtä nätti kuin te...»

»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»

»Ei ei, ei sinnepäinkään!»

»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta--ja saitte

rukkaset?»

»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin--nipistin ja

taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»

»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat

raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma

vielä hautaankin viedä.»

He nauroivat molemmat--toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa

'maassa maan tavalla' -naurua.

»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä--madeiraa--portteria? Minä juon

mieluimmin sherryä.»

»Kaikkia!» huudahti Olavi.

»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.

»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että

huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes

puhua.

Pullot tulivat, pullot ja lasit.

»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.

He joivat--Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja

levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut

sherryn aaltoihin.

»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?» nauroi tyttö silmää

iskien.

»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.

»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.

»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.

»Onkos teillä paperossia mukana?»

Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin,

kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen

savukiehkuroita ilmaan.

»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen

hospitaali--kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te

tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette

täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»

»Kyllä kai...»

»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte

aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me

olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia!

Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva--ylhäinen, ylpeä

kuin viirikukko, ja ukko----

»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen

huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.

»Hauskempaa? Kippis!--Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos

minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»

»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»

»Vai rivoa--fint ska' de' vara!

Sohva, sohva, sänky sekä sohva

Eikös meill' ole mööpeleitä,

sänky sekä sohva?

Hva' sa'? Kelpaaks?»

»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento

viehätti.

»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki!

Höyhentyyny ja silkkitäkki,

tyynyllä tyttö nätti!»

Olavin täytyi pakostakin nauraa.

Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit

kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.

»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua,

kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»

Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan

nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen.

»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan

selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin

tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.

Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat

tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla

somistettu ohut viitta ainoana verhona.

»Oh!» pääsi Olavilta.

»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan

Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja

kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa

silmissään.

Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja

enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka

hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia

silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä

iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti

hänen kasvojaan vasten.

»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti

madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.

»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»

»Juomaan!»

Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.

»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki

sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette

ensimäinen sellainen--maljanne!»

Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.

Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli

sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta.

Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti,

että se hehkui pitkänä tulipuikkona----

Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen

hellällä äänellä:

»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en

vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai

eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin

voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen

elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...»

Olavin läpi kulki inhon puistatus.

»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»

Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:

»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.

Juodaan pois!»

»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda

täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja

illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan

voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen

minä olen!»

Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan,

nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.

Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja

hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä

katsellessaan.

»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö

nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy

lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi,

joi, joi...»

Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.

Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt

mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin

kitalakeen tarttunut.

Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että

lasit ja pullot tarjottimella helisivät.

»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!»

Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella

ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.

»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä

huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun

toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta

opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko,

taikka minä tulen mustasukkaiseksi...»

»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi

nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.

»Täältähän se kullanmuru tulee!»

Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi

siihen hymyillen.

Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut

suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.

»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.

»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.

»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki

kättä--ei, pussatkaa!»

Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.

Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan,

kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi

tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi

läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään.

Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain

epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi

irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien

ajamana ovesta ulos.

* * * * *

Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut

kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa

peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata

taivasta.

Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie

olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi

enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä

kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui

samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä

ja jäykistyä.

Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.

Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.

Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja

kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä

aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään

hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.

Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:

»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»

»Milloinkas ne nousevat?»

»Parin tunnin päästä.»

»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja

toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.

Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa

niin väsyneet, että tuskin kantoivat.

Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui.

»No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja

veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja

kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää.

»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin

sammalletuksi.

»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!»

Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville

ruttuisen postipaperiarkin.

Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:

»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä

menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.»

»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.

Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja

hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi

vierähtänyt hänen hartioiltaan.

»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.

»Syökää se, jos haluttaa!»

»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja

pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.

»Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin

rientäessä miltei juosten portaita alas.

III

20. TIEN VARRELLA

Matkamies asteli maantietä pitkin--vaaleapohjaista, vihreäreunaista

maantietä pitkin.

Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä,

ajattelematta, sivulleen katsomatta--yhä vain eteenpäin.

Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän

äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen

voittamaton este ilmautuu.

Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin

rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita,

rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja

viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla

rannoilla mylly.

Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä

edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia,

jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet.

Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä

kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan,

niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet

entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset.

Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää

entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan

voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua?

Matkamies kävi levottomaksi--niinkuin hänen olisi vaikea astua näin

äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja

hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta

likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi.

Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä

nykyttäviä lampaita--niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen,

liinahousuinen lammaspoika.

Matkamiehen mieli ilostui--että edes lampaat ja lammaspoika olivat

entisellään.

»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia

se mies on?»

»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas,

ujostelematon vastaus.

»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja

pani tupakan.

»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen

liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en

ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies.

»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta

luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että

Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?»

»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs

muuta?»

»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä

välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein

kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa--tuonne noin

kokkoaholle! Näettekös?»

»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...»

»Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa

häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin--vaikka kyllä siellä

on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.»

»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä

vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.

»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti.

»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...»

»Kuoli--?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan,

niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin.

»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat

hevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä--niinkuin

taivas vaan.»

Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän

keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä.

»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen

kasvoja.

»Oli», kuului tukehtunut vastaus.

»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se

makaa nyt aivan viimeisillään...»

Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan.

»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...»

Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän.

»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu...

eikä ole tullut kotiin.»

Matkamies nousi ja lähti eteenpäin.

»Hyvästi nyt vaan, poika!»

»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi

katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet

rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta

rinnasta.

21. PERINTÖKAAPPI

»Astu!» kehotti avain.

Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet

juuri oven takana vallannut.

»Astu--olet jo kyllin viipynyt!»

Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin

pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa

kiertää lukkoa auki.

»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan

kätensä alla.

Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.

Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui

tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan

niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.

Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle.

Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin

niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia

kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin

kasvoilla asui suuri lempeys.

Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja

siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja

kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää

kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu

avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei

kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka

ovipielessä seisoi.

Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha

vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä,

ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta

sanaakaan sanoa.

Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille

levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla,

kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli

voitolla.

»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että

sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...»

Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui

vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa

käsistä.

Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä

lempein silmin.

Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut

kysymys.

»No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten.

Mutta poika ei voinut mitään vastata.

»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.

Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä,

joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne

taasen pian.

Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja

tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia,

veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea.

»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin

pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja

koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen

ja_...»

Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi

liikutuksesta.

Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja

jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti

polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan

peitteeseen.

Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin

vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.

* * * * *

Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama

surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja

kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen

asuntonsa pitänyt.

Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden

etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia

partiojoukkoja.

»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi,

pyyhkien hikeä sairaan otsalta.

»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni

jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»

Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:

»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on

aina hyvää.»

»Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka

ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja

sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia

sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan

silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni

koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...»

Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi

taasen otsalle.

»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten

jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»

»Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä

jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja

koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata...

Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi

helpompi puhua?»

Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine

kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti

vuoteen ääreen.

Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä

vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.

»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta

tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te

niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi

kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni

antaa sen teille omin käsin.»

Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä

levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.

»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs

tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut

niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!»

Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte

äitiin.

»Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa

sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»

Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte,

omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei

kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen:

»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla

paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin

synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja

uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja

hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen

syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun

hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun

palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi

niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen

vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...»

Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä,

jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.

»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka

olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja

avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin

vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo

avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka

peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä

nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta

noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut

parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän

läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...»

Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma

olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä.

»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin

itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja

paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä

kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi,

ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka

sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka

silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan

vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä

seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen

pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi

kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä

välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte

tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...»

Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen.

Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi

tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.

»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui

mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät

verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi

kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia

tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan

kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...»

Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä

kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.

Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä

rukoillen silmiin.

»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi

anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä

kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli

myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua

kohtaa...?»

Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli

ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä

kasvoillaan.

»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien

molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin

katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...»

Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi

tuska ja syvä liikutus.

»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan

epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin

onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä

eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...»

Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.

Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta

kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt

vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus,

sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa

omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten

syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään

äitinsä salaisuudesta.

»Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut

hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt

kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin,

kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen

käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo

kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on

kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...»

Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään

aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan--

vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.

»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä

äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia,

oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa,

joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei

niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä

kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien

sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa

minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa

teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan--nuo,

joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä

muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta

polveen--muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain

unohdettakoon!»

Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon

saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan

kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.

Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:

»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla

äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?»

Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin--se

oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän

oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun

väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka

katsahti kunnioittaen äitiin.

»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä

äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!»

Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia

asunut. Ja se vallotti ne kokonaan--hän katseli hellä loiste silmissään

kauvan poikiaan.

»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman

poikansa mietteistään. »Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä

synnyit_...»

Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt

miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta

käsittäneet.

Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren,

hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän

tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin

aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.

Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin

ajatukselleen vastausta odottaen.

Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:

»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»

Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven,

niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen,

rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.

»Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin

korvaan.--»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan

olla yksinäni.»

* * * * *

Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat

äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään,

kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa

kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien

yhteisellä hautakummulla.

22. OMA TUPA

Hautajaiset olivat ohitse...

Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin

tuolillaan ikkunan luona.

»----Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti

emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta

miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi.

»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan,

lyhyen rykäyksen.

»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi

Olavi miltei hilpeästi.

»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole

isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä

työmaalla, mutta komento...»

»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen

talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten

edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.»

»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi

eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.

»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä.

»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä--ja ehkä raivaamaan

omia peltojakin.

»Mökkiä...?» ihmetteli vanhempi veli.

»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat

polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä

voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki

alusta ja rakentaa itse--ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan,

niin minä kykenen elämäänkin.»

Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi

kuullut vierasta kieltä--katseli ja alkoi taasen rummuttaa.

»Hm.--En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän

kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen.

»Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä

että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?»

»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.

»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon,

niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.»

»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät

peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle

isännälle!»

»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi.

»Minkäs hinnan talosta sovimme?»

»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä

jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen

rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen--ja

mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.»

»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke

silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana.

Mutta kyllä se on monen hien takana--minä olen sitä katsellut. Hm,

hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään

ja kaikki muukin pannaan tasan.»

»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle.

Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen

huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin

jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain,

niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.»

»No, jos sitte sillälailla sovitaan--kyllähän minä koetan kaikki

tallella pitää.»

Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja

nopeassa tahdissa.

Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:

»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi--jos ne vielä

riisuvat hevoset ennen aikojaan...!»

Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.

Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja

katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja

kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista

ulos.

»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista

hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi

taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on

tähän päivään asti aavistanut.»

Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle--Olavi kirves olalla.

Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis

ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan--jalat vain vanhasta

tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.

Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin

puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet

riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita

taidekudoksiaan--siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin

mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri

paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin

hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua

tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä

sädelippuja.

Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin

tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä

täällä.

»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.

»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»

Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.

»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.

»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta

lujempaan.

»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin

koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun

vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin

silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»

Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki

pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.

»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen

itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä

itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin

toiseenkin puoleen.»

Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä

vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves

tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni

lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.

Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä,

sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen

maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran

ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen

ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.

Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin

kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja

katsahti hämmästyneenä vastaajiin.

Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä

nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien

karskin katsein: »terve tulemastasi!»

»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.

Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään

haastella------.

»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi

Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian

punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.

»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat

toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.

Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä

vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta

ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla

oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui

yhä enemmän.

»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi

siitä tulla!»

»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän

kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me

teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on

sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin

kaatuu!»

Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei

ollut kirvestä heiluttanut.

Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen

hirsikaski.

»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki

hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.

»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.

Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.

»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa,

kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»

»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan

montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä

et ole vielä mitään virkkanut?»

»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti

Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja

kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.

»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät

taasen puut.

»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.»

»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa

ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.

»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon

seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku,

joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»

»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»

»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?»

»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko

näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.

»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella

Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon

rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.

Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui.

Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan

hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.

»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen.

Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä

neljäänkymmeneen--ja hymyili.

»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain

mielin.

»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.

»Näkemään asti!»

Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui

niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat

salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se

täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi

luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.

23. YHTYVIÄ POLKUJA

Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.

Kyllikki!

Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta

vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes

osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja

se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään

Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.

Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti,

en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan

piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun

jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä

olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut

Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko

se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua

kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka

minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?

Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja

kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin

väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin

kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet

hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran

sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin

josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!

Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin

tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä

päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa

ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan

toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_.

Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina

sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla

ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle

mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että

tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole

ollut pieni eikä helppo kysymys.

Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin

selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun

kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei

näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin

ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen

vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä

koskaan hellittävä--kävi miten kävi.

Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä

mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa,

silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.

Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua?

En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä

tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se

peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.

Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni

ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen

kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija.

Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos

se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!

Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei

merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla

saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo,

joka vie tahtonsa perille.

Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä

kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat

muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.

Olavi.

Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä.

* * * * *

Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897.

Olavi!

Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut

kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja

vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on

hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.

Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää

miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja

päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa,

etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut

syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja

päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän

omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut,

tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin

tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua

Sinun kanssasi odottaa.

Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen.

Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni

mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran

yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että

jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy

liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin

Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä

tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia

odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea

tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan

vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!

En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli.

Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä

varmasti lopulta perille!

Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella,

neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!

Sinun

Vedenneitosi.

J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin

ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken,

ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden

päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen

yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken?

Kyllikki.

24 KOSINTA

Olavi astui Moision portaita ylös.

Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin

voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä

tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.

Avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen

ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se

toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän

rinnasta, kun ovi avautui.

Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.

»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.

Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat

kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa

ukkospilveä.

»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla

että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.

Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:

»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun

silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?»

Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.

»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut

sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi

ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»

»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.

»Niin--mutta älkää kiivastuko!»

»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta

ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin

hohtimet.

Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä,

mikä hänen sisässään alkoi kiehua.

»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka

nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»

Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin

syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.

»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.

Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti

sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:

»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu

askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä

mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä

kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen

nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu,

vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»

Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet

nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.

Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon

syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa

siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii!

Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.

»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti

eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä

kuulun hänelle_!»

Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa

ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.

»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_

hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä

oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta

kenellekään ihmiselle kuuluvata?»

»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt

ruveta hänen vaimokseen.»

Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:

»Vai olet sinä _päättänyt_--?»

Se sai tytön miltei säpsähtämään.

»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä

toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»

»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi,

seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla

minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se,

joka kehtaa pyytääkkään!»

Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se

olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.

Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin

raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja

itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella,

jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä

ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.

»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!»

helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.

Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.

»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»

tömähti kuin isomoukari alasimeen.

Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja

Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän

ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas

sen vain pilaisi.

»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo

toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova,

voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä

minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon

tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»

Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret

seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.

»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei

rukoilevalla äänellä.

»Täytyy!»

Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin

liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.

»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en

soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi

lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen

äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen

verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»

Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston

iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville

salaisen kiitoksen.

Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan

tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.

Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään

korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat

yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla

ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.

Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.

Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain

käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.

Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka

avautui--hame teki puserolle seuraa.

Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.

Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina,

että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut

äänensä olkapään yli.

Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen

nappi avautui ja...

»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.

Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.

»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä

sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen,

»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä!

Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin

ottaakkin--hävytön!»

Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä

hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.

»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy

istumaan!»

Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut

alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja

juoksi kiireisesti kamariin.

Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän

vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan

ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.

Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään

vanhan miehen niin masentuneena.

Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli

ja hiipi hiljalleen kaapin luo.

Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte

katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.

Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen

kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei

juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.

»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän,

»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun

suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan,

mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»

»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä

sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»

Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.

»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi

yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin

tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko

vielä naituasikin maailmaa kiertää?»

»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan

paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.

»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi

tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti

tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo

vanhaksi.»

Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.

»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän

suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi

kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä

voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja

itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin,

mutta en minä voinut siihen ruveta.»

»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein

olet kotoisin?»

»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.

»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä,

kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen

pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.

»Koskelasta.»

»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?»

»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.

Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:

»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa

meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»

»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat,

»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä

koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä

kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»

Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.

»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös.

»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan

ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.»

Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu

myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu

huomenkelloja.

Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka

nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen

kaulansa ympäri:

»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»

»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!»

25. KATKENNUT KIELI

Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli

metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.

Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta

tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin

rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.

Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot

keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin

eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä,

niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli

järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan.

Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa

himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.

Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion

ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella

äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä

ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden

tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan

elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.

Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden

ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.

Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.

Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo

lähetessä.

Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty

niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä

jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa

sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi

jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja

morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja

puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi

niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.

Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian

oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen

perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi

tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta

lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon

seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki,

kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat

kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse

häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä

kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä

istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.

Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja

uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt

näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja

hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias

sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.

Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti

kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa.

Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla

someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä

katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä

puhtaanvalkealta pohjalta.

Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin

virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen

kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit

kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä

läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.

Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä

lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta

pian hekin läksivät.

Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa

pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli

otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään

lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.

Olavi miltei säpsähti--että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä

kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin

kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea

veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu,

tulipäinen sikaari suussa--muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen,

punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä.

Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.

»Olisi pari sanaa sulhaselle--jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies

paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.

»Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?» Olavi vastasi.

»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa

äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä--»enemmänkin kuin

tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»

Mies astui askeleen Olavia kohti:

»Sinä vietät tänä iltana häitäsi--minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka

olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan

mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...»

»Mitä--?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.

Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä

tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:

»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin

olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä

olisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään

valkoisen karitsan saaneesi_!»

Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa

laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva

puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen

yhteen jaksoon:

»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»--hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin

suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä

samassa...»

»Kurja--raukka--p----le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja

raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi

rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.

»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä

koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita

rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne

riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari

putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä

veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.

»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...» tohisi

kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä

palkeesta.

»Kiitä onneasi että niin on--muuten...!» Olavi laski miehen tömähtäen

lattiaan:--»Ulos!»

Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen

kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan

sanomatta ulos.

Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin

liekit tanssivat piirongilla.

'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin

luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen

puhetta--kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja

joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!

Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että

koko rakennus tärisi--tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui

niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua,

niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen

häväistystään.

»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän

ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun

tekisi.

Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan

kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä

hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa

tyhjentämään.

Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa

myöten perälle--viuluniekan luo.

»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa,

on pyytänyt minun kysymään--hinnalla ei tingitä!»

»Enpä tiedä--on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa

ääntä.

»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!»

»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee

pian.--Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee

rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»

Viuluniekka nyökäytti päätään.

Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja

helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät

hämmästyneinä katsomaan.

Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää--useat muutkin parit

läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien

silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman

haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja

kulmilla paloi ylpeä uhma.

Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen--sellaista tanssia ei oltu

koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain

pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen,

vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi

hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.

»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.

»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt--viimeisen kerran poikamiehenä!»

»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa,

salaperäistä tanssia--olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut

jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.

Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte

erittäin syvään ja kohteliaasti--Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä

ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.

Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa

lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu

vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja

hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri--yhä

vain kiisi.

Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti

ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa

silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan--'vii-uu' huusi

räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.

Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he

seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut

tanssin loppuaskeliin.

»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen.

»Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi

soitettu, enää koskaan soiteta.--Hyvää yötä!»

Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen

lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi

keksinytkään!

Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana:

niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle--on minun

tyttäreni yhden viulun arvoinen!

Morsian yksin seisoi kalpeana--niinkuin taasen olisi ollut kesäinen

sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka

rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan

lieska.

26. MORSIUSKAMARI

Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat--hilpeinä, vallattoman

veitikkamaisina.

»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys

minun, lentomuisku minun!»

»Entäs minä?»

»Ja minä...?»

He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.

»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni

kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?»

»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten

intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja

kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta.

»Tui-tui--mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?»

»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain

tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he

pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan

kurittamaan.

Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse--toiset

jälessä.

»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi

loppua!» Oltiin hetkinen äänettä.

»Niin loppui--nyt ne tulevat!»

Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.

Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät

tähtäsivät oveen.

Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli--häntä seurasi

kalpea morsian.

Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut

jäätyivät huulille--lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.

Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin

edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan.

Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan

naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen.

Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona,

läheni hitain askelin kylmää miestä.

»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä

oikein merkitsee, rakas Olavi...?»

»Rakas--?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska

ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova

iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin.

»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen

luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti

sivuseinällä olevalle sohvalle.

Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa--heitto oli tullut niin

odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti,

tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset

pilkut.

»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä

väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä.

Olavin veri kuohui kohisten--että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla

pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja

kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden

tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä

kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä

tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan

teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi.

»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä,

»että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä

tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä

yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat

käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!»

Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi

kauhistuneena--punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat.

Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä--Olavi

potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi

Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden

vihollisensa ja nyt silmää toiseen.

»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi

Kyllikki--yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän

pelästyi sitä itsekkin.

»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin

silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!»

Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja

sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä

oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu,

jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia

pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista

hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun

suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa

riippui--yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi

ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen

päähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin

rakkautensa?

Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki

hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti

jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte

toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin

Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.

Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä

piippu välkkyi kynttiläin valossa.

»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos--minä odotan

vastausta.»

Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi,

astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan--kasvoiltaan

lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei

lakanneena.

Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin

ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään

jäykäksi kuin jääpuikko.

Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän

oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja

päättäväisenä--silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen

kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita

Kyllikki taasen alkoi riisua.

»Mitä sinä oikein tarkotat--tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän

tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja

syöksähtäen rajusti ovellepäin.

Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.

Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin

tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja

hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.

»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja

jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja

valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet

turmellut minun hääiltani--sinä olet hävittänyt minun onneni ja

tulevaisuuteni--sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä--sinä et

ole puhdas, vaan sinä...» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti

sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki

tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana

punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele

nytkin, jos uskallat!»

»Tunnen--hyvinkin.»

»Tietysti, kuinkas muuten...!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.

»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...»

Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi--?»

kysyi Kyllikki henkeään pidättäen.

»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät--_että sinä olet ollut hänen vaimonsa,

vaikka vihkimättä!»_

Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin

vasama--niinkuin tarkotuskin oli.

Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa

Olavia--koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen

raivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja

vaativat puhtautta--muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän

täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja

armahtamatta--murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.

»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla.

»Entä sitte--?» huusi Olavi raivostuneena.

»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?»

»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut--nyt, tällä hetkellä!»

»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä,

varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on

ollut...?»

Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän

iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi

poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja

raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni--tapan, tapan, tapan!»

Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin,

että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen

poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä

helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole

näin onneton!»

Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja

tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut.

Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo.

»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän

tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan,

että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes

olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo

mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä

samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut.

Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään

mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle

luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua

lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin

niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki,

vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella

sinulle jotain muuta.»

»Onko se totta, Kyllikki--?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös.

»On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_--oletko sinä oikeutettu

puhdasta vaatimaan...?»

»Olenko minä oikeu...?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän

vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti

silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.

»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut

niinkuin luulit--niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse,

siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.»

Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.

»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni.

Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan--minä,

joka _olen_ puhdas?»

»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen

ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut--oh, oh!»

»Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain,

mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken

vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin

itseäni. Mutta tänä iltana...»

»Voi Jumala tätä kurjuutta--kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi

itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä.

»Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota

minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina:

kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat--minun hääyöni, minun hääyöni...

sitä ei minulle annettukaan!»

Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi

raivoisiin nyyhkytyksiin.

»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo

ole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni»--hänen äänensä petti--»sitä

ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!»

Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen

nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan.

Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja

onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan

niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi

valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton

lapsi.

Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään

aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä,

kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen

syliinsä.

»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa

sitte!»

Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän

lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen

puristukseen.

»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa

edes--tai minä tapan itse itseni!»

Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja

pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä

ylöspäin--voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin

puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten.

Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin

ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan

ympäri:

»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä

pyysin!»

Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät

siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset.

»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä

pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea

jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.»

»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin

onnea.»

»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa--tämä on meidän ensimäinen

kärsimyksemme.»

»Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!»

»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni--kaikki muu on jälellä.»

»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä

olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...»

»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä

vasta! Minä olen sen jo unohtanut...»

»Kaikkiko...?»

»Kaikki--sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen

saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme

sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.»

»Onnettomuustovereita...!» huokasi Olavi raskaasti, ja he

puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka

voivat turvautua ainoastaan toisiinsa.

»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo

levolle, sinä olet niin väsynyt.»

Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja

sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin

kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.

»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi

Kyllikki väräjävin äänin.

Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta

huulilleen.

Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa

pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte

piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse

saattoi häntä vuoteen luo.

Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin

onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin

sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin

kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat

värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain

kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.

Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat

kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.

»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista

hiljaa puoleensa. »Kaikkiko...?»

»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen

kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.»

Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena

ja riemullisena syliinsä----.

»Älä sammuta vielä tulia, Olavi--annetaan niiden palaa koko yö», pyysi

Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.

Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle--jalat sen

jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin

nojaten.

»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli

Kyllikkiä kohti.

Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin

kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa

öisen hämärän peitossa.

27. UNISSAKÄVIJÄ

Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään

tunnustaa.

Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.

Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana,

mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen

verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta

kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla

harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu

niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset

lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee,

kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka

hiipii öisillä retkillään.

Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa--lähes siitä pitäin, kun

Kyllikki hänen toverikseen liittyi.

Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He

olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän

pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken

sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän

tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.

Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai

heidän uuden mökkinsä palkeilla--tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon

tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta,

kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan--että hän oli niin hellä ja

uskollinen toveri.

Mutta sitte tuli unissakäynti--hiljaa, hiipien kuin yölintu.

Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän

tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut

vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan

Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei

pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja

virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin

sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava

sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?

Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon

mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen

kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut

ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla

suolakeudella--siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa

koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.

Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.

* * * * *

Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut

työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.

Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen

avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja

kertoillen omia mielialojaan.

Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä

hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä,

ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.

Kului hetkinen.

Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin

hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas.

Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja

etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja

puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.

»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja

etsien hänen huuliaan.

Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi

värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,

mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.

Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.

Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän

aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.

Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä

kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.

Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle

jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.

Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.

Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.

Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.

Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain

kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui

sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.

Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen

sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot

asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.

Se lamasi voiman ja hyyti veren.

Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot

käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.

»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.

Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen

värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua

tuosta kauhun lumouksesta.

»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen.

Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei

tiedä mikä hän on.

»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan

toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan

enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua

tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.

Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma

onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.

»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla

äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten

minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin

osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni

niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin

toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet

hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen

nyyhkytyksiin.

Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin

sulettu kammio.

»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja

näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.

»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä

karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...»

»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista--tiedäthän

sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan

luonasi!»

»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua

vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,

sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat

sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,

kukin omalla tavallaan...»

»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä

rukoilevasti silmiin.

Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:

»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!

Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja

kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa

ja...»

»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.

»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_

huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä

kiivaasti irti ja ratketen itkuun.

Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin

kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.

Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista

petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston

toivottomuus ammotti kaikkialta.

»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja

odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan

voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt

minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»

Hän rupesi ääneensä valittamaan.

Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta

värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen

omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.

Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!

Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa

sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.

Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä

lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä

huomasi.

Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa

niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen

tunnetta.

»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä

olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä

hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»

Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset

kulkivat hänen lävitsensä.

Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja

hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.

»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin

hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan

sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...»

»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun

omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»

»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,

joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä

Olavi: _yhdessä_!»

Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen

ympärilleen.

»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun

minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä

sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan

ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas

vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,

minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»

Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin

että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa

lämpenevän.

»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin.

»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä

vaan tietäisin yhden asian?»

»Minkä...? Sano se, Olavi!»

»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä

tahdon olla ainoastaan sinun.»

»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme

samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me

voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin

silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan

sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin...

sen, jota ilman minä en voi elää...!»

Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se

riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!»

28. ELÄMÄN LANKOJA

Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.

Sinä ainoa!

Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua

että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi

tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle

kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee

aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada

puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan

kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun

luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun

osotteesi.

Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä

tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain.

Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin

joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi,

sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja

hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se

niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken

minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja

lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä

on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö,

mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään

lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen

täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.

Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin

kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi

sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi

ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.

Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina

tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun

täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun

sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä

minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi,

älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi...

Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut

minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on

ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli

kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä

tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin

kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua

pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista

kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit

minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin

että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua

tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit

jälleen hyvä.

Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen

minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä

sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua...

purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja

jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut

Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa

paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni

myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun

veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan

odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen

nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin

sinulle uskollinen kuolemaan saakka.

Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit.

Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja

heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit

horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa

vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu.

Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja

juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire.

Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se

vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa.

Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö

vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä

havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian,

ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun

verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina

sinussa...!

Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut,

ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin

itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä

päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni.

Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.

Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti

olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi

ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa

sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi

ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin

lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua

silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi

minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.

Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt

taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle

tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani

siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan

olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin

voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut,

jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja

ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen,

vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle

hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö

minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten

minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus

tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun

vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina

niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.

Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se

oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein

kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö

sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä

sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin

sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden

vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni

... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin

kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun

ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me

olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli,

kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka

puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni

ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...

Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on

nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä,

silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä

ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja

aurinkoni!

Elämänlankasi.

Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä

minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta

minä en pyydä.

29. SALAINEN SINETTI

Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin

ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja

kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan.

Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut

hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja

tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.

Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja

liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon

yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui

valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana

kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin

hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.

Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui

hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta,

joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän

juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän

välisessä metsässä.

Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta.

Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä

olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin

naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle,

myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.

Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa

esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen

yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä

vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.

* * * * *

»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta

palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.

»On oikein!» tyttö vastasi.

»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»

»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.

»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?»

»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi

sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt

tuvassa.

Olavi nousi portaita ylös.

Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori,

solakka, vaalea nainen.

»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi

sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.

Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei

kuulunut.

He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.

Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta

--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.

Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi

vieraan luo.

»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan

estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!»

Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon

huikaisema.

»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti

nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja

kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä

vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.

»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.

»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani

mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään

että olet nykyisin täälläpäin...»

»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte...

_täällä_, näin kaukana...»

»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen,

ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin

toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja

väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin,

vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä

kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...»

»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?»

kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä

sävy.

»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta

hänkin jo...»

Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni

miehenalku.

»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti

ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on

likainen esiliina...»

»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä

päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.

Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.

Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.

»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta,

tietämättä mihin hädissään turvautuisi.

Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin

polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa

katselemaan.

Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä

kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.

»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»

Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka

ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.

»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo

ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille

asiata--äiti tulee pian jälessä!»

Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä

vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän

katseen------

* * * * *

Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.

Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se

todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä

keskellä päivää?

Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan

toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.

Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen

viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla

oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.

Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran

oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata

lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut

sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.

Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he

olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä

toistensa kanssa.

Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.

Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli

suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.

Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä,

koko salaisuuden edessä.

Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka

tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut

siitä koskaan vihiä saavan.

Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:

»Annansilmä--?»

Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti,

niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja

ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa.

Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli

suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön

tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi

ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella

rakastavansa.

Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin

hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.

Olaville hän sanoi ainoastaan:

»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme

... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en

ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista

talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»

Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi

tarkemmin miettimään.

Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:

»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta

minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli

painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun

mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen

kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki,

minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun

lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen

olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin

kauheasti.»

Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:

»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä

ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton,

ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen

yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun

täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä

tietää.»

Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.

»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi

minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran

äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun

rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle

jälleen rauhani ja onneni takaisin...»

Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään

alkoi lientyä ja sulaa.

Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin

kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä

miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin

niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli

tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran

yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata

päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on

niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen

keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä

ikäänkuin poltetaan ihmiseen...

Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina

kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa

olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen

hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:

»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan

paeta...»

Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:

»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät

sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät

kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina

kyllin kokea.»

»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja

lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista,

vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta

puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta

yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin

äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä

entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he

olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.

Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he

vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi

vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.

»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin

siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse

heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!»

Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän

itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli

välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös

jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin

vapaat...

Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut

sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin

ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.

»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin

iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka

tahansa olisi kyennyt sille sijalle...»

Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan?

Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi,

jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään.

Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----.

30. TOIVIORETKI

Vieraita tulee!

Oho! Mistäs sen tietää?

Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.

Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin

kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä

harvakseen naksaa.

Vakaisia vieraita tulee!

Mistäpä sen tietää?

Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.

Kasi usein kasvojaan pesee--Suon-

rannassa harvoin vieraita käypi!

Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat

Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.

Vieraita, vieraita tulee!

Älä tyhjää!

Askeleet jo porstuassa poukaa!!

Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä

työstään nostaa.

Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä,

kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy.

Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.

»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu

nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.

Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä

tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.

»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän

hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon

pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä

enää toisistaan erottaa...?»

Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin

paidanhihat.

Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy

sohvalle huolettomaan asentoon:

»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin

töllistelty, vai kuinka...?»

Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.

»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.

»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.

Nainen huomaa sen ja suoristautuu.

»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei

ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie

parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen

vieras.»

Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.

Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä,

joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi,

joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta

hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa:

»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua

katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä

minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»

Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään

naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton

naurunsa.

Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät

tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan.

»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita,

toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa----

»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran

sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko

nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin

teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne

kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi

kaikkein ensimäiseksi!»

Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen

kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin

edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.

»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle.

»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen

te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että

eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?

_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia,

joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja

samaa te kaikki tähtäätte!»

Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään

puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan,

mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.

»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua

ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte?

Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita,

mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa

nukkua...!»

Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti,

ikäänkuin odottaen.

»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa?

Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden

vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'!

Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne

luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii!

Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me

muutkin--teidän----!»

Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä

olet...»

... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en

koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto

sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole

ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että

rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa

ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia!

Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?»

Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan

kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori,

lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea

letti hartioilla ja----

»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä

minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet

itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi

ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain

hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja

vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko

minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?»

Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille

lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin

tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.

»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä

hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja,

vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja

rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa

minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden

kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa,

mutta älä valehtele!»

»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi

liikutettuna.

»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka

meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin

voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse

tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja

kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me

yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes

huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään

inhottaa...»

Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja

saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla.

»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä

_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja

koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me

tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää,

teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte

rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»

Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät

hermostuneesti.

Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli

hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut,

puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:

»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun

sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi,

kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se

on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani

syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita

ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun

kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä

ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että

minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt.

Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä

sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän

rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen

hairahtunut ja syntiä tehnyt!»

Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt

teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt

minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.

Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.

»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen

lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En

minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta

en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä

on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole

kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut,

sinua enkä ketään muuta!»

Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi

muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa

ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.

»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen

heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen

minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»

Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.

»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko

_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin,

ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun

sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole

mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme

kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me

luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja

kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen

luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei,

vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme

... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei

se saanut aina niin olla...»

Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa

kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi

kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen

polviaan vasten hillittömään itkuun.

Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui

liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja

silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen

alta keväällä.

Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä,

istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:

»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se

kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin

onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että

sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja

sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en

minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun

sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei,

en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin.

Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»

Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän

olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.

»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste.

»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla

mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.--

»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä

ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään

takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi?

Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen

ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun

istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin

ennenkin, sitte minä taas jaksan.»

Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin

hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat

varjot hänen ohitsensa.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin»,

puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?»

Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja

alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.

Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.

»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi

kasvonsa äkkiä Olavin polviin.

Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.

»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?»

Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka

toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.

Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:

»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja

kuoleman kysymys.

»Menen--mutta olemmekos _me_...?»

»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen

kättään ja nousi.

Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui

pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan

niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.

31. TILINPÄÄTÖS

Mies miettii--huone ei huokaista henno.

Koputusta...

Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen

levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa

ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä:

joko taas, kuka nyt...?

Kolkutusta...

Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi,

lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa

levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti.

»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian,

kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut

kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te

kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä

olen valmis!»

Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa,

niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa,

vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa

takaisin.

Koputusta...

»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!»

Hän kääntyy ympäri.

Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun

ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.

»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä

ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja

vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä

kurjuuden majoja!»

Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.

»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!»

Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.

Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja

tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.

»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te

tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun

jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton

niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot

naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät

unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave,

millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti

raskaasti.

»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin

ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut?

Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin

toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita

toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te

nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte

että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani

itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme

maantielle joutuneet?»----

»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän

lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia

sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että

runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka

osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En

minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo

kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli

jälellä?»----

Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi

kylminä hikihauleina hänen iholleen.

»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä

kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et

notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja

sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita

repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»----

Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan

sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet

valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta

tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.

Hän vähällä tyrmistyi.

Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen

hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi

kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo...

seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä

tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain

sykyttää yhtenä tyrskynä.

Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia

askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän

rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa

ja istuutuu.

»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja

tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja

sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme?

Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt

sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»----

»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...?

Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin

päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui

jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»

»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan

takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen,

tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea

saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä

saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää

niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja

helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki

katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan

toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä

yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme,

niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun

tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»----

Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat

kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en

ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun

tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen

sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?»

'Seurauksia!' sanot sinä.

»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo

käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne,

äärettömiin...?»

'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!'

Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.

»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista

paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!'

»Kaikestako...?»

'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'

»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»

'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein

ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!'

»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun

tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä!

Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä

nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta

tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan

huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun

tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun

eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään

semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja,

joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja

hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat

ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet

tahtonut!»

Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa

pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen

jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys----

Tuvan ovi aukeni.

»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala,

mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...»

Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.

Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:

»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään.

Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä

olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.»

Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti.

»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.

»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut

jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole

tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...»

»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin

ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»

»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?»

Olavi oli hetkisen vaiti.

»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»

»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.

Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.

»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän,

asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin

hellänpakottavasti pitkälleen.

»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!»

Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen

kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.

Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.

»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin

käteen.------

* * * * *

Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.

Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan

niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.

»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi

Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.

»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin,

suudellen kepeästi kalpeata otsaa.

32. ODOTELLESSA

Emännättömässä talossa 6.9.1900.

Sinä siunattu!

Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.

Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että

Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.

Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä

koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että

voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa.

Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä

sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani

rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin.

Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä

ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi

tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi,

niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_!

Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin

jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei

edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa,

heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla

levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut

kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan

että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä.

Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä

kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa

mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta

hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me

vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan,

nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä

olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala,

näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene

tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se

tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen

voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut

yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä

eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä,

teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua

yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä

niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle,

ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka

räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi.

Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän

voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo

muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun

luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota

ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi

että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun

kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.

On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun

kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta

kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle...

korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa.

Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani.

Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo

lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi

tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi

_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!

Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin

huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun

kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä.

Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä--

Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä

nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain

juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia

vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä

isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei

heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous.

Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan

tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen

minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!

Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä

suojelkoot!

Se joka odottaa.

Kirjota pian--heti!

* * * * *

Syyskuun 8 p:nä 1900.

Sinä!

Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen

sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi

kyllin rakastaa.

Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme

ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on

jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme

yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei

ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_,

sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja

sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi

ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa

virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä

häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden

kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi

Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi

ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi

toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään

salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!

Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta

asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee

sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä

olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi,

Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen

tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja

kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on

sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit

hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.

Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee

sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen

veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat!

Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille

kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se

jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli

eikä mitään koreaksi maalattua mattoa!

Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa

sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä

vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei

hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!

Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei

tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä

odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin

koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut

laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.

Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät

suollesi yksin!

Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät

terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian.

Se joka äidin-nimeä odottaa.

* * * * *

Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.

Isä!

Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna

kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen

suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko

komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa.

Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän

kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi.

Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa

lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!

Onnellinen äiti.

33. KOTIINTULO

Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille

ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille--

muuten sää oli viileä.

Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä,

voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle

hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen

palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen

kylään--hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.

Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan

katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:

»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!»

Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta

riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia

männynpilkkeitä.

Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen

takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua

edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.

»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?

No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...»

Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:

»Se _on_ hyvää--se on varma!»

Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen

hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:

»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...»

Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen

liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi

varatun tarjottimen pöydälle:

»Hyvältä näyttää!»

Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:

»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä...

Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,

Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...»

Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi

sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei

tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon

tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.

»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen

minuutin päästä he ovat täällä!»

Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan

takkavalkean.

»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä

kirkkain silmin ja lämpimin sylin!»

Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori

kuuden solakan jalan päällä--hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta

taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet

riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite

hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea

tyyny.

»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen

ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä

hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.»

Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen

levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän

tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle

tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä

vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.

Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin.

Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut

pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta

lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen--ja

sitä, mitä hän sylissään piti.

Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin

portaita alas.

»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.

»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän

silmäparin alta.

»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä

kohti.

Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.

Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.

»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla

uudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä», puheli Olavi

hätäisesti.

Mies hymyili, Kyllikki hymyili.

Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo

rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja

raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan

pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta

silmää.

Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi

puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti

kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.

Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.

Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä

ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode,

josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova

tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä--hän näki ne kaikki yhdellä

silmäyksellä.

Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.

»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.

»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.

Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen

pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua

tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi

syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin,

älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja,

hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän

ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti

otsalle.

Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava

tarkastajaansa.

Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla

ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»

Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja

sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen--ei hän sellaista

ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo

naurat! Sillälailla, sillälailla!»

Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten

heitä molempia hymyillen katselemaan.

»Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti

totta?--Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli

riemuiten pieniä kätösiä.

»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan

säästänyt sen ilon isälle...»

Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:

»Isä leikkaa, isä leikkaa!»

Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:

»Älä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin

kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon

tuostakin pieniä sormia.

Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin

hymyili.

»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika--sellainen poika, Kyllikki!»

huudahti hän kääntyen ympäri.

»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu

minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki!

Tuhannesti tervetuloa!»

Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!

Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!»

»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta

katseillaan hyväillen.

Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen

katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.

»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän

olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...»

Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.

»Oletko _sinä_ keittänyt kahvia--?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin

silmin.

»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa

keittää.--Tule, Kyllikki!»

He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat--sanaa sanomatta, ainoastaan

toisiaan katsellen.

Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.

»Mikä pojua vaivaa--ikäväkö tuli...?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti

pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä

ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.

Poika rupesi hymyilemään.

Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi

kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä

tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen

ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen

tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa

saakka--niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi,

että lapsi alkoi täristä hänen sylissään--saamatta sanaa sanotuksi

ojensi hän sen takaisin Kyllikille.

Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti

peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat

valkoisella päänalusella.

»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni

elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat

istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo

mahdolliseksi.»

»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä

luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa

voimakkaammat kuin kosto.»

Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?

Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella

päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava,

miltei synkkä ilme.

»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko

minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»

Olavi ei vastannut heti.

»Ei, älä sanokkaan--kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt

ajattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat

kokeneet yhtä ja toista--ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän

jälkiämme...»

»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.

Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden

pientä valkoista vuodetta.

»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut--kuinka

suloinen hän on!»

Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa--kaikkialla,

jokainoassa loukossa.

»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja

nousten seisoalleen.

Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi

avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta,

joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.

Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen--riemuitsevat silmät

kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.

Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään

näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.

»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen

Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin

kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»

»Olet, olet--se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»

»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme----

He olivat saapuneet peräikkunan luo.

----Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.

Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana

heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden

tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää--toiset juoksuttivat ojaa

jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää

valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi

punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä

välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja

kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.

»Oo...!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!»

Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa

hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen

katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet,

huokailleet ja toivoneet.

»_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin

voimakkaasti rintaansa vasten.

End of the Project Gutenberg EBook of Laulu tulipunaisesta kukasta

by Johannes Linnankoski

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA ***

***** This file should be named 12780-8.txt or 12780-8.zip *****

This and all associated files of various formats will be found in:

http://www.gutenberg.net/1/2/7/8/12780/

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

Updated editions will replace the previous one--the old editions

will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no

one owns a United States copyright in these works, so the Foundation

(and you!) can copy and distribute it in the United States without

permission and without paying copyright royalties. Special rules,

set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to

copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to

protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project

Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you

charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you

do not charge anything for copies of this eBook, complying with the

rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose

such as creation of derivative works, reports, performances and

research. They may be modified and printed and given away--you may do

practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is

subject to the trademark license, especially commercial

redistribution.

*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

distribution of electronic works, by using or distributing this work

(or any other work associated in any way with the phrase "Project

Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project

Gutenberg-tm License (available with this file or online at

http://gutenberg.net/license).

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm

electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

and accept all the terms of this license and intellectual property

(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all

the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy

all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.

If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project

Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the

terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or

entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be

used on or associated in any way with an electronic work by people who

agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few

things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

even without complying with the full terms of this agreement. See

paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project

Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement

and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic

works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"

or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project

Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the

collection are in the public domain in the United States. If an

individual work is in the public domain in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from

copying, distributing, performing, displaying or creating derivative

works based on the work as long as all references to Project Gutenberg

are removed. Of course, we hope that you will support the Project

Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by

freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of

this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with

the work. You can easily comply with the terms of this agreement by

keeping this work in the same format with its attached full Project

Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern

what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in

a constant state of change. If you are outside the United States, check

the laws of your country in addition to the terms of this agreement

before downloading, copying, displaying, performing, distributing or

creating derivative works based on this work or any other Project

Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning

the copyright status of any work in any country outside the United

States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate

access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently

whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the

phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project

Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,

copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or

re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived

from the public domain (does not contain a notice indicating that it is

posted with permission of the copyright holder), the work can be copied

and distributed to anyone in the United States without paying any fees

or charges. If you are redistributing or providing access to a work

with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the

work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1

through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the

Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or

1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

with the permission of the copyright holder, your use and distribution

must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional

terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked

to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the

permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

License terms from this work, or any files containing a part of this

work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

electronic work, or any part of this electronic work, without

prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

active links or immediate access to the full terms of the Project

Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,

compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any

word processing or hypertext form. However, if you provide access to or

distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than

"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version

posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),

you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a

copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon

request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other

form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm

License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing

access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided

that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

you already use to calculate your applicable taxes. The fee is

owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he

has agreed to donate royalties under this paragraph to the

Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments

must be paid within 60 days following each date on which you

prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax

returns. Royalty payments should be clearly marked as such and

sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the

address specified in Section 4, "Information about donations to

the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

License. You must require such a user to return or

destroy all copies of the works possessed in a physical medium

and discontinue all use of and all access to other copies of

Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any

money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

electronic work is discovered and reported to you within 90 days

of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free

distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm

electronic work or group of works on different terms than are set

forth in this agreement, you must obtain permission in writing from

both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael

Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the

Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

public domain works in creating the Project Gutenberg-tm

collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic

works, and the medium on which they may be stored, may contain

"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or

corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual

property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a

computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by

your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

liability to you for damages, costs and expenses, including legal

fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

written explanation to the person you received the work from. If you

received the work on a physical medium, you must return the medium with

your written explanation. The person or entity that provided you with

the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a

refund. If you received the work electronically, the person or entity

providing it to you may choose to give you a second opportunity to

receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy

is also defective, you may demand a refund in writing without further

opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth

in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER

WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO

WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied

warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.

If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the

law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be

interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by

the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any

provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance

with this agreement, and any volunteers associated with the production,

promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,

harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,

that arise directly or indirectly from any of the following which you do

or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm

work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any

Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

electronic works in formats readable by the widest variety of computers

including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists

because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from

people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the

assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's

goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

remain freely available for generations to come. In 2001, the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.

To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4

and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive

Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification

number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at

http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg

Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent

permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.

Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered

throughout numerous locations. Its business office is located at

809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email

[email protected]. Email contact links and up to date contact

information can be found at the Foundation's web site and official

page at http://pglaf.org

For additional contact information:

Dr. Gregory B. Newby

Chief Executive and Director

[email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg

Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

spread public support and donations to carry out its mission of

increasing the number of public domain and licensed works that can be

freely distributed in machine readable form accessible by the widest

array of equipment including outdated equipment. Many small donations

($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating

charities and charitable donations in all 50 states of the United

States. Compliance requirements are not uniform and it takes a

considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

with these requirements. We do not solicit donations in locations

where we have not received written confirmation of compliance. To

SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any

particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we

have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

against accepting unsolicited donations from donors in such states who

approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make

any statements concerning tax treatment of donations received from

outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

methods and addresses. Donations are accepted in a number of other

ways including including checks, online payments and credit card

donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic

works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm

concept of a library of electronic works that could be freely shared

with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project

Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.

unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily

keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

Livros Grátis
( http://www.livrosgratis.com.br )
 
Milhares de Livros para Download:
 
Baixar livros de Administração
Baixar livros de Agronomia
Baixar livros de Arquitetura
Baixar livros de Artes
Baixar livros de Astronomia
Baixar livros de Biologia Geral
Baixar livros de Ciência da Computação
Baixar livros de Ciência da Informação
Baixar livros de Ciência Política
Baixar livros de Ciências da Saúde
Baixar livros de Comunicação
Baixar livros do Conselho Nacional de Educação - CNE
Baixar livros de Defesa civil
Baixar livros de Direito
Baixar livros de Direitos humanos
Baixar livros de Economia
Baixar livros de Economia Doméstica
Baixar livros de Educação
Baixar livros de Educação - Trânsito
Baixar livros de Educação Física
Baixar livros de Engenharia Aeroespacial
Baixar livros de Farmácia
Baixar livros de Filosofia
Baixar livros de Física
Baixar livros de Geociências
Baixar livros de Geografia
Baixar livros de História
Baixar livros de Línguas

Baixar livros de Literatura
Baixar livros de Literatura de Cordel
Baixar livros de Literatura Infantil
Baixar livros de Matemática
Baixar livros de Medicina
Baixar livros de Medicina Veterinária
Baixar livros de Meio Ambiente
Baixar livros de Meteorologia
Baixar Monografias e TCC
Baixar livros Multidisciplinar
Baixar livros de Música
Baixar livros de Psicologia
Baixar livros de Química
Baixar livros de Saúde Coletiva
Baixar livros de Serviço Social
Baixar livros de Sociologia
Baixar livros de Teologia
Baixar livros de Trabalho
Baixar livros de Turismo
 
 